The Indian Expressin toimituspäällikön, Raj Kamal Jhan (1966) toinen suomeksi käännetty teos on varsin erilainen kuin esikoinen Sininen päiväpeite (Like 2001). Uuden arvoituksellisen romaanin kääntäminen hienoksi kokonaisuudeksi on lukijan ilo. Jha on rohkea perinteisen kertomatyylin rikkoja. Hänen kirjoittamistaan voisi kutsua nykyintialaiseksi maagiseksi realismiksi. Merkillisellä tavalla Jha loihtii kerronnassaan esiin Intian atmosfäärin, koko kirjavan elämän käsin kosketeltavaksi taideteokseksi.

Intian kävijöissä teos taatusti herättää monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Alkuteoksen nimi on suoraan siirtynyt suomennokseen, mikä on kääntäjältä aivan oikea ratkaisu. Parempi kääntää totuudenmukaisesti kuin keksiä ihmeellisiä sanaväännöksiä. Terhi Kuusistosta on kehittynyt varteenotettava kääntäjä

Vain illuusion kautta voimme ymmärtää

Jos korkealla pelottaa on merkillinen kirja. Romaanin kuvaamat ihmiset ovat samanaikaisesti lihaa ja verta mutta myös alieneja, varjo-olentoja. Romaanin tasot eivät ole lineaarisia, kerronta käyttää takaumia, kaikkea ei selitetä. Toisaalta Jha kuvaa intialaista suurkaupunkia valokuvamaisen tarkasti.

Kun Jukolan Simeoni lenteli juoppohulluuskohtauksessa saapasnahkatornilla itse sarvipää seuralaisenaan, niin Jha käyttää varista, jonka selässä lilliputtimies liitelee pilvenpiirtäjien yläpuolella. Myyteissä linnuilla ratsastaminen ei ole niinkään harvinaista. Intialaisessa jumalpantheonissa itse Višnu lentää Garuda-linnulla. Jhan omalaatuista ironiaa on käyttää samaan tarkoitukseen nokkansa halkaissutta varista. Lentämiseen liittyy irtautumisen, vapautumisen tunne, samalla kertoja hallitsee laajoja kokonaisuuksia.

Kirjailija panoroi intialaista yhteiskuntaa muutaman ihmiskohtalon kautta. Jos korkealla pelottaa on omalla erikoisella tavallaan tulkinta intialaisesta maailmasta. Vain illuusion kautta voimme ymmärtää todellisuutta ja arkea.

Intiassa korostuvat olemisen peruselementit rakkaus, ilo ja kuolema. Jhan kuvaamaa kaupunkia ei ole vaikea tunnistaa Kolkataksi, aikaisemmalta nimeltään Kalkutta. Tämä elämää, kurjuutta ja rikkautta kuhiseva megalopolis on Intian suurkaupungeista omaperäisin. Kolkatassa kaikki on mahdollista. Kaupunkina Kolkata on hirviömäisen ruma slummien summa tai satumaisen kaunis ja rauhallinen puistojen kaupunki. Itse asiassa Jha tekee Kolkatasta romaanihenkilön, elävän olennon.

Jha kirjoittaa mysteeriä, jolle lukija ei toivoisi loppua. Postitoimiston pikkuvirkamies Amir rakastuu salaperäiseen kaunottareen, Rimaan, joka hoitaa hänet raitiovaunuonnettomuuden jälkeen terveeksi loisteliaassa pilvenpiirtäjäasunnossa. Asunnon yksi seinä on kääntyvä ikkunapeili, jonka avulla voi katsella suistomaan takaa aukeavaa merta ja sen valkeaa hiekkaa. Päivä päivältä mies vahvistuu, rohkaistuu yhdyntään, kunnes on aika palata todellisuuteen. Leikitteleekö Jha jakautuneella persoonallisuudella? Amir on toisinpäin Rima.

Tässä vaiheessa Jha leikkaa kerronnan poikki. Jäljelle jää vain ilveilijä. Tämä yrittää huvittaa ihmisiä tarinalla lentävästä variksesta, joka pystyy kantamaan selässään uskalikon minne tahansa suuressa kaupungissa. Kaupungin kanaalista löytyy koulutytön ruumis, jonka murhaa saapuu selvittämään nuori toimittajanainen, Mala. Hän saa selville lapsen raiskauksen ja sen, että poliisi on haudannut jutun mappeihinsa ratkaisemattomana. Tytön äiti pyytää toimittajaa olemaan tutkimatta tapausta. Jäljellä on vain tytön punainen mekko.

Jha päättää romaanin tytön kertomukseen salaisesta ystävästä. Olisiko tämä tytön salainen ystävä juuri viisas varis tai Višnun Garuda? Kuka tietää.

Kirjan lyhyt epilogi on kuin kirkas tähti taivaalla. ”Katso kansikuvaa, kuvan lasta, tyttöä punaisessa mekossa ja lintua, varista sinivalkoisella taivaalla. Muutamaa juttua et näe.”

Jha on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka napsahtaa kiinni kuin käsiraudat. Upeaa proosaa, täyttä runoa.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Kirjailijan haastattelu englanniksi