Auringon asema

Ranya ElRamlyn esikoisromaani Auringon asema tekee vaikutuksen runollisuudellaan ja intensiivisyydellään. ElRamly ammentaa kirjansa ulkoisen tarinan egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin tyttärenä kasvamisesta, mutta sisäinen tarina laajenee yleisinhimilliseen yksinäisyyden kokemukseen sekä läsnäolon ja kaipuun jatkuvaan vuoropuheluun.

Kirjailijan työn edellytys on aina asioiden kyseenalaistaminen. Elokuussa Pentinkulman päivillä pidetyssä maahanmuuttajakirjoittajien seminaarissa pohdittiin, kuinka vierauden kokemus avaa silmät huomaamiselle, näkemiselle. Samalla todettiin myös, että nykyeurooppalaisessa kirjallisuudessa kärkipaikkaa pitävät yhä useammin maahanmuuttajataustaiset kirjailijat. Elramlyn teoksessa ihastuttaa juuri asioiden näkeminen toisin. Miksi oliivipurkissa on hinta valmiina? Miksi Suomessa ei koskaan saa pilaantuneita oliiveja, niin että voisi mennä valittamaan ja vaihtaa kauppiasta ja tulla hyvälle mielelle kaikesta tapahtuneesta?

ElRamlyhan ei tavallaan ole maahanmuuttajakirjailija, koska hän on myös suomalainen ja hänellä on siis suomen kieli täydesti ja kauniisti hallussaan. Juuri tavallaan-sana on paikallaan, koska ElRamly kirjoittaa yhtä aikaa muukalaisena ja paikallisena niin, että tavallisten silmälasien sijaan maailma nähdäänkin kaleidoskoopin läpi.

Auringon asema on soljuvaa kieltä, kokonaisuus kaunis kuin koru. ElRamlyn kirja kuuluu niihin, joita on vaikea laskea käsistään, joiden kanssa ruoka palaa pohjaan tai joiden kanssa ajetaan pysäkin ohi. Kauneudesta huolimatta ElRamly ei sorru romantisointiin; kauneus syntyy havaintojen tarkkuudesta ja sisäkkäisistä kehistä.

’Kun minun isäni tapasi minun äitini, oli marraskuu, ja äiti oli juuri ollut Niilin risteilyllä, Niiliä ylöspäin etelään. Hänestä oli hassua, että pikimustilla miehillä oli vitivalkoiset hampaat ja hampaitakin valkoisemmat käsineet, joita heillä ei enää varmasti ole, tai jos on, ne ovat kellastuneet kuin vanha ylioppilaslakki, ja on outoa että sellainen merkitsee vähemmän kuin silloin ennen, mutta niin se vain on. ’

ElRamlyn kirja herättää varmasti kiinnostusta juuri tekijän monikulttuurisuuden ja kirjan tarinan sekä tekijän elämän välisten yhteyksien vuoksi. Auringon asema on kaunokirjallisesti niin vahva teos, että kaikki julkisuus on ansaittua. Voi tietysti yleisesti miettiä, onko järkevää erotella kirjoja toisistaan sen perustella, kuuluuko tekijä johonkin ryhmään. Jokaisen kirjailijanhan voi nähdä jonkin ryhmän edustajana: insinöörikirjailijat, lääkärikirjailijat, isättömät kirjailijat, lapsettomat kirjailijat, ylipainoiset kirjailijat … Toisaalta ilmiön olemassaolon ja tunnettavuuden kannalta voi olla hyväkin käyttää etuliitteitä (esimerkiksi ’naiskirjallisuus’) – ainakin jonkin aikaa. Tulkoon selvästi sanotuksi: Ranya ElRamly on kirjoittanut hienon romaanin, jonka ansiot ovat kaunokirjallisia, eivät ulkokirjallisia.

ElRamlyn vahvuus on kielessä ja lauserakenteissa. Hän käyttää toistoa hallittuna tehokeinona. Hänen kerrontatyyliään voisi kuvata muokatuksi ja hallituksi tajunnanvirraksi, jossa kuuluu yhtä aikaa lapsen ja aikuisen ääni. Lauseiden rytmi on kaunis, ja pitkät lauseet ovat usein hengästyneen runollisia. Auringon asema on raporttimaisen kerronnan äärivastakohta. Auringon asema ei julista, ei saarnaa, ei vakuuttele, ei pakota katsomaan valokuva-albumin kaikkia kuvia vaan pysäyttää hetkiä, laajentaa niitä, viipyilee ja lainaa lukijalle kaleidoskooppisilmät.

’Kaikki kuitenkin alkoi junassa, joka oli matkalla Luxorista Assuaniin, ja niin ovat monet tarinat alkaneet ja päättyneet juniin, ja siksi ei junaan tule astua kevein mielin, ei koskaan, ei missään tapauksessa, ja kerran rajalla pimeä juna, tullimiehellä taskulamppu ja susikoira, me katsoimme eteemme ja olimme hiljaa, me pelkäsimme ja valo kävi meidänkin silmissämme.
—
’Junat suistuvat raiteiltaan vain harvoin, yleensä ne kyllä vievät meidät perille asti, meidän on junissa syytä pelätä toisenlaisia asioita. Mutta kun minun isäni näki minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin, hän ei pelännyt mitään.’