Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hollywood taiteentutkimuksen kourissa

Veli-Matti Huhta, 30.11.2003
Rick Altman: Elokuva ja genre s., Suomen elokuvatutkimuksen seura, Osuuskunta Vastapaino 2002 Kääntäjä(t): Kimmo ja Silja Laine

Rick Altmanin esitys elokuvasta ja genreteoriasta vaikuttaa perusteellisuudessaan suuntaa-antavalta: asiasta tuskin voi tämän jälkeen kirjoittaa viittaamatta tähän teokseen. Paikoitellen perusteellisuus uhkaa muuttua puuduttavuudeksi, jota kirjan ulkoasu lisää – elokuvista kertovassa kirjassa on ihmeen niukalti kuvia. Elokuvaesseistiikan merkkiteoksia muisteleva voi niin ikään pettyä kirjan tyylilliseen antiin. Elokuvatutkimuksen opintoihin Altman on kuitenkin tehnyt perusteoksen.

Genrestä on vaikea saada otetta. Genre- eli ”lajiteoriasta” kirjoittaminen on samalla kaiken aikaa genren määrittelemistä. Kirjan edetessä käy selväksi, että elokuvagenre on historiallinen ja yhteiskunnallinen – usein tietoisesti kaupallisin päämäärin tuotettu. Lukija saa useasti todeta, että olisihan tuokin pitänyt arvata. Joskus joutuu myös toteamaan, että yksinkertainen asia ei vaatisi noin paljon paperia. Altmanilla on tapa selittää asiansa juurta jaksaen, joskus vähän hymyilyttävinkin esimerkein.

Altman esittelee pääpiirteissään genreteorian kehityksen Aristoteleen Runousopista alkaen, joten kirja kiinnostanee elokuvatutkimuksen ulkopuolellakin. Elokuvan genreteoriassa näyttäisi kilpailevan kaksi koulukuntaa. Yhtäällä on Lévi-Straussiin nojaava ritualistinen tulkinta, toisaalla Louis Althusseriin pohjautuva ideologinen kritiikki. Nämä gallialaiset eväät eivät Altmanille vuosituhannen vaihteessa riitä.

Roman Jakobsonin vanha tuttu viestintäkaavio on hyvä, mutta todellisuuden kanssa sillä on vähän tekemistä. Kulttuurituotteiden merkitys ei ole palautettavissa yksinkertaiseen lähettäjä–viesti–vastaanottaja -malliin, ei elokuvastakaan puhuttaessa. Altman pyyhkii pölyt ja samalla puolet jalustoista Aristoteleen ja Althusserin patsailta. Taiteentutkimuksessa tätä siivousurakkaa on ollut tapana nimittää poststrukturalismiksi.

Altmanin tutkimusstrategia tuottaa tulosta: ”Elokuvat eivät ole ainoastaan muoto ja sisältö … vaan ne ovat myös … kuluttajien keskinäisen kommunikaation väline.” Katsojat käyttävät elokuvia itseilmaisunsa välineinä, eivät ainoastaan elokuvat eli niiden tuotantoyhtiöt katsojia. Tässä, ja nimenomaan tässä, on yksilön liikkumavara Hollywood-elokuvassakin, jonka genrejä muuten säätelevät ”kapitalistiset omaisuuden luomisen ja vaihdon menetelmät”.

Kirjansa alussa Altman huomauttaa darwinilaisen evoluutiomallin voimakkaasta vaikutuksesta kirjallisuudentutkimukseen ja sen odottamattomasta kauaskantoisuudesta; Altmanin mukaan vaikutus näkyy vielä Tzvetan Todorovillakin 1960-luvulla. Toisaalta Altmanin omaakaan päätä ei palella hänen nähdessään kansakuntien ja lajien kytkeytyvän toisiinsa: ”Niin epätodennäköiseltä kuin se ehkä tuntuukin, genreteoria saattaa oikeasti auttaa ymmärtämään kansakuntia.”

Altman ei päästä lukijaansa helpolla. Kirjan lopussa esitetään ikään kuin yhteenvetona semanttis/syntaktis/pragmaattinen (käsite ja kirjoitusasu kirjasta) tapa lähestyä elokuvagenreä. Tämän kaiken ovat Kimmo ja Silja Laine siirtäneet suomenkieliseen asuun, sujuvaksi asiaproosaksi. Kirjan nimi on kuitenkin harhaanjohtava: kysymys on nimenomaan Hollywood-elokuvasta.

Näin hiljattain katkelman saksalaista elokuvaa vuodelta 1904: ryöstömurha ja takaa-ajo. Elokuvien aiheet eivät ole sadassa vuodessa kovin paljon muuttuneet, mutta tekniikka toisaalta huimasti. Osaltaan tätä muutoksen ja muuttumattomuuden välistä dialektiikkaa jäsentää genren käsite, jonka Altman esittelee tyhjentävästi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto