Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Niin kauan kuin minä kykenin kirjoittamaan, olin vapaa

Anne Holappa, 29.7.2013
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme 525 s., Teos 2013

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme perustuu venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan elämään. Se kertoo Marinan ja hänen tyttärensä Ariadnan (Aljan) tarinan ajallisesti lomittain. Näkökulma on vuoden 1923 tapahtumissa Marinan ja vuoden 1939 tapahtumissa hänen tyttärensä, joka on tuolloin kasvanut aikuiseksi.

Marina on joutunut lähtemään kotimaastaan pakolaiseksi. Kirjallinen lahjakkuus on hänelle pako materiaalisesti köyhästä todellisuudesta. Marina näkee samaa lahjakkuutta tyttäressään ja uskoo, että hänen tyttärestään tulee Venäjän seuraava suuri naisprosaisti, mutta tytär haluaa mennä omaan suuntaansa. Hänestä tulee toimittaja.

Kielellinen lahjakkuus, sanat ja viestintä yhdistävät kirjan henkilöitä. Kahden naisen ympärillä on sanomalehden tekijöitä, kirjallisuuskriitikkoja ja kirjailijoita. Metateksteinä lukujen välissä on runoja tai proosarunoja.

Kielellinen lahjakkuus, sanat ja viestintä yhdistävät kirjan henkilöitä.

Naiset loittonevat koko ajan toisistaan, mikä ilmaistaan myös kirjallisen ilmaisun eroavaisuuksien kautta. Aljan mielestä Marina elää epätodellisessa kirjallisessa maailmassaan, pelkässä menneessä loistossa, ja Marinan halveksii journalismia, joka on hänen mielestään sielutonta tekstintuottamista.

Teoksen äiti–tytär -suhde on erilleen kasvamista ja kiinni pysymistä kahden rinnakkain kulkevan ajanjakson kanssa. Naiset elävät eri tavalla ja kuitenkin samanlaisin maamerkein. Yhteistä on, että he ovat molemmat huomattavan itsenäisiä. Miehet ovat merkittäviä heidän elämässään, mutta eivät aktiivisina läsnä. Kahdessa rinnakkaisessa ajassa kulkeminen osoittaa sukupolvien pakollisen eron: ei ole yhteistä kukoistuksen aikaa. 1920-luku oli Marinan, Alja oli silloin lapsi. 1930-luku on tyttären, ei äidin. Kaiken muuttaa siirtyminen 1940-luvulle, Stalinin vainot ja toinen maailmansota.

Kieli haastaa lukijan

Jokapäiväisen elämämme kerronta etenee hitaasti ja raskassoutuisesti. Tarinaan on hyvin vaikea päästä kiinni. Se on raskasta luettavaa sellaiselle, joka ei ole tottunut pitkiin tajunnanvirtalauseisiin. Pitkän aikaa on epäselvää, mihin kirjailija tekstillään pyrkii, mihin suuntaan ja miksi. Ehkä tätä mystiikkaa ei ole niille, joille romaanin taustalla oleva historiallinen tarina on tuttu.

Teksti on vyöryvää, runsaslauseista, äärimmäisen hengästyttävää lausevirtaa. Lukukokemusta ei ole tehty helpoksi. Lukijalle ei kerrota suoraan eikä häntä johdatella. On vain ryhdyttävä lukemaan, jotta pääsisi mukaan tarinaan. Tämä on samalla sekä teoksen pahin puute että sen ansio. Mielessä käy, joko liioitellaan, jääkö tarina sanojen alle, mutta kirjailija ei ylitä sitä rajaa.

Teksti on vyöryvää, runsaslauseista, äärimmäisen hengästyttävää lausevirtaa.

Teoksessa olennaista on kuvata kahden naisen toisiinsa lomittuvaa elämää aikoina, jolloin on vaarallista olla eri mieltä kuin Suuri Aate. Jo sekin on vaarallista, jos joku epäilee, että on eri mieltä.

Koko ajan taustalla on toive siitä, että juuri tästä ajasta kirjoitettaisiin suuri aikalaisromaani. Onneksi se tulee tehtyä edes näin. Jokapäiväinen elämämme on selvästi kunnianosoitus päähenkilöille. Vaikka kirjailija on aikaisemman toimintansa kautta tutustunut Marina Tsvetajevan elämään ja tuotantoon, arvoitukseksi jää, kuinka paljon kirjailija on käyttänyt faktaa fiktionsa taustalla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto