Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

”Oi katsohan lintua oksalla puun”

Riitta Vaismaa, 14.8.2006
Riikka Pelo: Taivaankantaja s., Teos 2006

Riikka Pelo kirjoittaa tiheää tekstiä. Sivumäärältään melko pieni esikoisromaani Taivaankantaja ei avaudu kaikilta tasoiltaan keveällä otteella, vaikka jo ensi rivit vievät aistivoimaisuudellaan suoraan ja kaartelematta Kylään, sen luontoon ja ihmisiin, erityisesti kuusivuotiaan Vendlan ja tämän Maammon ajatuksiin. Teksti on näennäisen yksinkertaista mutta samalla äärimmäisen kerroksista. Kaanaan kieli on hyvin keskeisenä osana aivan arkisiakin ilmaisuja. Jos tämä kielen taso ei ole tuttu, suuri osa teoksen viehätyksestä ja erinomaisen taitavasta kielenparresta voi avautua vaillinaisesti.

Raamatun ja lestadiolaisten puheenparren sanoja ja ilmauksia on Taivaankantajassa runsaasti osana perustekstiä. Niiden ymmärtämisen Pelo jättää lukijan omien hoksottimien varaan ja palkitsee lukuisilla oivalluksilla. Pelo lainaa tekstin osia muualtakin. Hengellisten laulujen ja kansanlaulujen muun tekstin seassa olevat säkeet on kursivoitu, ja teoksen lopussa on jopa näiden lainojen lähdeluettelo. Nämäkin lainat Pelo onnistuu sujuttamaan luontevakasi osaksi kerronnan etenemistä.

Taivaankantaja on kaikkien aistien ilotulitusta. Päähenkilö, pieni Vendla, elää läheisessä symbioosissa luonnon kanssa. Näkö, kuulo, maku, tunto ja aivan erityisesti haju on kerronnassa keskeistä. Samoin on kuudes aisti, niin paljon jää unenomaisen, sadunomaisen ja salaperäisen kerronnan varaan. Oman lisänsä aistien merkityksiin tuovat Maammon lähes olematon näkö ja Ihmisenpojan tekosilmä. Eri hajujen havainnoinnissa ja merkityksien kantamisessa Taivaankantaja vie voiton ainakin minun lukukokemuksissani.

Pelon kerronta etenee valtaosin lapsen kokemusmaailman kautta, vaikka osittain kertojina ovat myös Maammo ja Ihmisenpoika. Kerronta liikkuu hienosti sadun, toden, mielikuvituksen rajamailla. Pelo jättää taitavasti tilaa lukijalle ja tämän mielikuvitukselle. Moni asia askarruttaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Lapsen kokemuksen kuvaajana Pelon esikoinen rinnastuu mielestäni Riitta Jalosen hienoon romaaniin Hula-hula (Tammi 2002).

Taivaankantajan Kylä on yhden uskonsuunnan, lestadiolaisten, asuttama ja hallitsema. Viimeisen päivän odotus alkaa jo ensimmäiseltä sivulta. Paikat saavat epäviralliset nimensä Raamatun kertomusten mukaan: kun kaksi jokea yhtyy, paikka on lasten viitekehyksessä Kaksoisvirran maa.

Vendla asuu pienessä mökissä erittäin vaatimattomissa oloissa vanhan isoäitinsä Maammon kanssa. Vendlan äiti Pieta on maailman lapsi. Hän on jättänyt oman lapsensa ja lähtenyt Ruotsiin, Vendlan mielestä Ameriikkaan. Elämä on ankaraa, köyhää ja karua, kuri on kova, kuritus fyysistä. Vendlalle tuovat lohtua äidin jättämät ja lähettämät kauniit vaatteet – hameidenmaa ja äidinkengät – vaikka ne syntisiä ovatkin. Uskomassa olevat ovat hylänneet Vendlan ja Maammon.

Vendla on hiljaa, hän puhuu vain Maammolle, kunnes hän karkumatkallaan tapaa Ihmisenpojan. Jo laitapuolelle kovassa luisussa oleva kotiin maailmalta palannut naapurinpoika ja Pietan lapsuuden ja nuoruuden leikkikaveri on Vendlalle ystävällinen ja avulias. Vendla päättää luottaa Ihmisenpoikaan.

”Herra Jeesus verellänsä”

Taivaankantajan kerronta kulminoituu siihen, kun uskovaiset sallivat hoitokokouksen jälkeen Maammon päästä seuroihin tunnustamaan syntinsä ja saamaan ne anteeksi. Maammo tosin on elänyt uskovaisten tavoin koko hylkäämisen aikansakin ja oikeaan uskoon Vendlankin kasvattanut. Samaan aikaan Maammon puolison sukulaiset ovat päättäneet erottaa Vendlan ja Maammon ja ottaa Vendlan elämään langon suurperheeseen.

Seurojen aikaan tapahtuu paljon, niin syntien tunnustamista ja anteeksi saamista kuin synnin tekojakin. Jo alussa esillä olevat viimeiset päivätkin tulevat, kun lasten viattomien leikkien jälkeen kaksi poikaa hukkuu. Veden, sen vaarojen, hukkumisen ja hukuttautumisen teemat ovat yhtenä läpi romaanin kulkevana säikeenä.

Vaikka Taivaankantajan kerronnan teemat ovat suurelta osin synkkiä, jopa uhkaavia, romaani ei ole synkkä. Vaikka synti on läsnä koko ajan, Pelo onnistuu nostamaan lapsen ja vanhuksen mielikuvituksen, muistojen ja unohduksen kautta kerronnan arkitason ulko- ja yläpuolelle. Vaikka Taivaankantaja herättää monia kysymyksiä syyllisyydestä, Pelo välttää viisaasti syyllisyydellä hekumoinnin. Pelon esikoinen ei moralisoi. Vaikka Pelo viittaa syyllisyyden sukupolvikiertoon, mm. uskovaisten syyt ja synnit saa jokainen silmitellä omaan moraalikoodistoonsa.

Ehdottoman oikeassa olevan ja synnin hyvin keskeiseen asemaan asettavan uskonnollisuuden vaikutuksia elämän kulkuun ei voi olla tarkastelematta myös syyllisyyden näkökulmasta. Ankara dikotomia uskomassa ja maailmassa olevien kesken aiheuttaa paljon tuskaa ja mm. hajottaa sukuja ja perheitä. Uskovaisten piiriin kuuluminen on ankaraa, mutta niin on myös heidän piirinsä ulkopuolelle asettuminen tai asettaminen.

Syyllisyyden teema tulee voimakkaana esiin erityisesti teoksen loppupuolen tapahtumissa. Pelo ei kuitenkaan edes loppuvaiheessa kompastu syyllisyyden osoittelemiseen. Vendlan osuus tapahtumissa jää onnistuneesti utuisen epäselväksi, vaikka muutaman pikkutyön kommenttien jälkeen jo pelkäsin muuta. Pelo väistää karikon; hän ei tyydy helppoihin ratkaisuihin.

Yleismaailmallinenkin taso vilahtaa hienosti, kun Ihmisenpoika on ollut Lähi-idän sotien keskellä, sotien, joita käydään ”keksittyjen jumalien tähden”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto