Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rikkaruohot Kumpulan puutarhaonnelassa

Jani Saxell, 30.3.2015
Riina Katajavuori: Wenla Männistö 240 s., Tammi 2014

Irwin Goodman lauloi Rentun ruususta, ”rikkaruohosta elon yrttitarhassa”. Kappale sopisi harvinaisen hyvin Riina Katajavuoren Seitsemän veljestä -uudelleenkirjoituksen Wenla Männistön soundtrackille.

Kumpulalaisveljekset ja krooniset työnvieroksujat ovat sosiaalitoimen silmätikkuina. Citykaneja ammuskellaan, taulutelkkarista katsotaan The Pacificin ja Taistelutoverien kaltaisia HBO-sotasarjoja.

Kiven kirjaa on pidetty kehitysromaanina, joka päättyy opettavaiseen loppunousuun, vastuun ottamiseen omasta elämästä ja yhteiskunnasta. Katajavuorella korostuu enemmän impivaaralainen vapausutopia. Hänen veljeksensä ovat paossa yhteiskuntaa, viranomaisten näkökulmasta syrjäytyneitä ja omasta mielestään pikemminkin ”keskeisiä”.

Nurmijärvi on vaihtunut Helsinkiin. Valko-ratsun tilalla on valkoinen Chevroletin romu, joka ei mene läpi katsastuksesta. Sillä ajetaan kännissä ja varastetaan bensa-asemalta mäyräkoira matkajuomaksi. Koirien nimet Kiss ja Kill kielivät poikien musiikkimausta. Pitkitettyä nuoruutta podetaan pizzan ääressä ja pilvijointit kädessä. Kuvaan kuuluu myös intohimoinen PC-pelaaminen.

Ilotteleeko Katajavuori oman ikäluokkansa boheemin porvarillisen elämäntavan kustannuksella?

Räyhähenkisessä ja terveen epäkorrektissa kirjassa irvaillaan antaumuksellisesti kyläaktiivi Martti ”Marbello” Nurmiseen henkilöityvälle maailmanparantamiselle: Kumpulan kyläjuhlille, Kumpuodin luomutarjonnalle, aikapankeille, katukirpputoreille, äijäjoogalle ja vauvamuskareille. Ilotteleeko Katajavuori (s. 1968) siis oman ikäluokkansa boheemin porvarillisen elämäntavan kustannuksella?

Varhaiskeski-ikäisten talkoohengen vastapainoksi täysi-ikäisyyden molemmin puolin tarpovat veljekset sujauttavat tavaraa omiin taskuihinsa. Eppu Jukola luonnostelee omaa köyhyyden maantiedettään. Hän neuvoo, miten Viikin Prismassa ja Arabian ostarin K-marketissa selviää mahdollisimman vähällä rahalla, miten huijataan pullonpalautuslaitetta ja junaseisakkeen patukka-automaattia.

Hakukaavakkeet tuulessa maiseman leveydeltä

Akateemiset ajattelijat, sellaiset kuin romaanihenkilö Hanna Pursiainen, pettymystentutkija ja Harjun yleisen saunan esimies, puhuisivat epäilemättä prekarisaatiosta ja gentrifikaatiosta. Nuoret valmistuvat korkeintaan ikuisiksi pätkätyöläisiksi. Kumpulan omakotialueen jyrkkä hintakehitys muuttaa entistä ”lestinheittäjien ja trokarien seutua” boheemin melkeinkeskiluokan puuhamaaksi.

”Juko Brossin” ja ”Seiskojen” kaltaiset elämäntapaintiaanit pitäisi vain saada ensin häädettyä. Ja he ovat sitkeää aluskasvillisuutta.

Mutta annetaan Wenla Männistön kertoa sama asia nuorten omalla kielellä: ”Tää elämä on yhtä tienhaaraa, kun on seitsemäntoista. Ei jaksais koko ajan päättää. Ruksia rasteja ruutuun. Carpe fucking diem./ Meille maailma on auki. Auki on maa, kulkea saa, rinnakkain, padiibada. Hakukaavakkeet tuulessa koko maiseman leveydeltä.” (s. 31)

Enemmän kuin veljeksiä itseään Katajavuoren romaani kuvaa Aleksis Kiven (1834–72) niukoin vedoin ohittamia naisia. Nimihenkilö Wenla Männistö on itsestään ja tekemästään vaikutuksesta harvinaisen tietoinen seitsentoistakesäinen neito.

Hän painelee eteenpäin nahka-Converseissa, mustissa trikoissa, farkkusortseissa, korsettimaisessa yläosassa ja iPod korvissaan.

Wenlan paras ystävä, pahasuinen runotyttö Ansku Seunala uskoo enkeleihin, auroihin, chakrohin ja reikihoitoihin ja kirjoittaa kellaribändille biisejä.

Poloinen Kivi haikaili eteeristen neitojen ja heidän lumivalkeiden liinojensa perään. Katajavuoren nuoret naiset ovat tässä ja nyt kaikkine ruumiillisine haluineen. Krapulassa panettaa. Hymyillään festarihymyä, podetaan ”himokojoottihimoa”.

Jos Wenla Männistöä lukee Kiven klassikon feministisenä uudelleenkirjoituksena, niin ainakin uhriutuminen on teoksesta kaukana. Pikemminkin Wenla ja Ansku ovat tasaveroisia – tai vähän voitolla olevia – taistelukumppaneita velttoileviin veljeksiin nähden. Käydään bänditreeneissä, harjoitellaan taistelulajeja. Tyttöenergiaan kuuluvat ”mahastakouraisevan maailmanlopulliset” tunteet.

Rupinen kiitos elämälle

Katajavuoren veljeksillä on kolme isää ja kaksi äitiä. On edesmennyt äänisuunnittelija ja keikkamuusikko Juho Jukola, brittiläinen didgeridoon soittaja Ben, joka nykyisin haahuilee pilvipäissään kalastajakylässä Pohjanmeren rannalla ja afrikkalainen Tumelo, Simppa Jukolan isä. Alli Jukola ehti eläessään ottaa myös Benin aiemmasta suhteesta olevat lapset Laten ja Timpan eli Lowrin ja Timin hoteisiinsa.

Nyt syöpään kuollut Alli katselee ”ihmismuurahaisia maailmansa melskeessä” pilven reunalta käsin. Hän filosofeeraa ja huolehtii ilman äidinmaitoa jääneistä orvoista piruistaan.

Jos Wenla Männistöä lukee Kiven klassikon feministisenä uudelleenkirjoituksena, niin ainakin uhriutuminen on teoksesta kaukana.

Romaanin 2010-lukulaisella nykytasolla on melkoinen mekastus päällä. Dialogit räiskyvät, taulu-TV huutaa ja kellaribändit virittelevät soittimiaan.

Alli edustaa jatkuvuutta ja sukupolvien ketjua, mummojen ikiaikaista viisautta. Hänellä on kirpeän kauniita, arkisen runollisia pohdintoja elämästä, vanhemmuudesta ja ihmisenä olemisesta. Allin hahmo on Lauri Viidan Alfhildin, tuon toivossa väkevän, ilmiselvä sukulaissielu.

Repivää ja raadollista, mutta silti autuaaksitekevää jokapäiväistä elämää tulee tuonpuoleisen tapahtumattomuudessa ikävä. Menneen lapsiperhearjen kuvaus tuo rupisessa lämmössään mieleen myös Katajavuoren läpimurtoromaanin Lahjat (2004).

”Pian kolmevuotias kiipeää pinnasängystä luoksesi, ja kohotat peitonkulmaa./ Pieni pehmeä lämmin kokonaisvaltainen olento painautuu sinua vasten, ja sinä halaat häntä niin tiukasti kuin se on mahdollista ottaen huomioon eripariset kokonne./ Sellaisena hetkenä kaikkien aikuisten miesten tarjoama fyysinen läheisyys kalpenee tärkeydeltään olemattomaksi.” (s. 25)

”Spykedeelinen” progemusikaali

Silti Allilla ja teoksen toisella vahvalla keski-ikäisellä naisella, Kajsa Rajamäellä on riittämiin kokemuksia aikuisten miesten fyysisestä läheisyydestä. Kajsa on Harjun saunan pesijä, itseään Remu Aaltoseen ja Lapin seitoihin vertaava puoliromani.

Wenla ja ”Seiskat” tai ”Juko Bros” kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, siitä puhe mistä puute. Seksuaalisuus on koko ajan pakkomielteenomaisesti kielen päällä, mutta sitä ei päästä niinkään toteuttamaan.

Allin ja Kajsa Rajamäen elämiin mahtuu seikkailuja, joista he kertovat avomielisesti. He eivät heristä moralistin sormea nykynuorison sekoilulle, koska ovat ”been there, done that”.

Äskeinen ei ollut siteeraus moniäänisestä ja -kielisestä romaanista, vaikka voisi hyvin ollakin. Sen verran progeksi ja Eppu Jukolan sanoin ”spykedeeliseksi” kerronta paikoin menee. Marilyn Monroe, Sofia Coppola ja Chisu käväisevät näytelmän tai musikaalin muotoon kirjoitetussa romaanissa vetämässä cameoroolit.

Mitä houreisiin symposioneihinsa ja pitkän illan istujaisiinsa vaipuneet kansallisromantikkomme olisivat sanoneet vaikkapa Allin monologinpätkästä, jossa muistellaan Epun, Laten ja Timin isää?

”Veden yllä leijuu Gallen-Kallela ja Väinämöisen henki (tiedän että Ben pitää takanreunuksellaan pientä painokuvaa tuosta maalauksesta.) Maailman vedet kätkevät tällaisia haaksirikkoutuneita beninkaltaisia aarteita, avaamattomissa kirstuissa on mittaamattomat pulloarmeijat vanhaa viskiä, samppanjaa, kuiskauksia, musiikkia, kultakolikoita, merirosvoyhtyeiden bändikolehteja.” (s. 71)

Jos konservatiiviset arvot ovat nousussa meillä ja vähän kaikkialla, niin eivät ainakaan Katajavuoren Kumpulassa. Jossain toisaalla, rinnakkaisluokalla tai vihatussa Toukolassa, saattaa jopa olla sellainen kummajainen kuin ydinperheen kasvatti.

Katajavuori antaa joka sukupolvelle luvan lorvailla ja sekoilla, kun on sen aika. Eivätkä ääni ja vimma suinkaan lopu vaihdevuosiin. Vauhko fabulointi ja viisto myötätunto elämässään erehtyjiä kohtaan ovat kuin Ilpo Tiihosen runoista.

Slaavilainen ja anglosaksinen muisti

Katajavuoren esikoiskokoelmassa Varkaan kirja (Otava 1992) on seuraava runo: ”Kun Smirnoff on loppu/ mennään veljen kanssa vessaan itkemään/ hänelläkin on venäläinen muisti.”

Slaavilainen kulttuuripiiri tulee vastaan myös monessa Kirjeitä Jekaterinburgiin ‑kokoelman (Tammi 2006) novellissa. Kirjailija on sanonut neuvostoajan olevan täynnä ”tukahduttavaa ja perverssiä kiehtovuutta”.

Ilmeisesti Katajavuorella on myös anglosaksinen, läpeensä populaarikulttuurilla kyllästetty muistinsa. Klassikot, joihin Wenla Männistössä viitataan, eivät ole Tolstoita ja Dostojevskiä. Vaan Tuulen viemää ja Humiseva harju.

Kivi-tutkimuksen perusteosten sijasta kirjan lähdeluettelossa vilisee viime vuosikymmenten Hollywood-elokuvia ja suomalaista iskelmää, popmusiikkia ja rockia Juice Leskisestä Dave ”Isokynä” Lindholmiin, Anna Puusta Jenni Vartiaiseen.

Wenla Männistössä kartoitetaan Kumpulan, Viikin, Arabian ja Herttoniemenrannan maisemia. Konkreettinen ajan ja paikan tuntu ja massiivinen populaarikulttuuritietoisuus tekevät romaanista Katajavuoren proosaesikoisen Hevikimmat (Tammi 1999) sisarteoksen.

Hevikimmoissa mennään kotibileiden, rakkauden ja tyttöjen välisen ystävyyden pyörteissä ”hevihiukset rytmissä takoen.” ”Biisi no­peutuu, rummut, tankkatankkatankka!” 1980-luvun Käpylän ajankuvaa ja musiikkitriviaa piisaa.

Toivottavasti Wenla Männistö voi osaltaan toimia “porttina kovempiin aineisiin”.

Ehkä Wenla Männistön ja Hevikimmat voisi luokitella (myös keski-ikäisille ja sitä vanhemmille sopivaksi) nuorten aikuisten proosaksi – joidenkin Riikka Ala-Harjan, Laura Honkasalon ja Vilja-Tuulia Huotarisen teosten tapaan. On kustantamoiden ja kirjastoväen asia katsoa, päätyykö joku tietty teos nuorten vai aikuisten hyllyyn.

Päätoimiset pölöttäjät

Kun vauhdikas ja värikylläinen Hevikimmat uhkaa paikoin jäädä nostalgisen nuoruudenhehkutuksensa vangiksi, Wenla Männistö on moniäänisempi ja -mielisempi, täysiverinen taideluoma. Allin ja Kajsan elämää ja vastatuulta nähneet puheenvuorot tekevät siitä teoksen, johon voi palata uudelleen, Kiven kanssa tai ilman.

Kaikkien julistuksellisten totuuksien, Ukraina- ja Syyria-propagandamittelöiden, kenen joukoissa seisot -vaateiden ja Facebook-kilpalaulannan keskellä Wenla Männistö on harvinaisen suhteellisuudentajuinen kirja. Jos joku henkilöistä on kauhean vahvasti tietävinään, miten maailman asiat ovat, seuraavaksi ilmestyy toinen puhuja ampumaan nämä totuudet alas.

Entä se puhuminen, ”päätoiminen pölötys” sitten? Kännyköitä räplätään, energiajuomia kiskotaan. Kumpulan nuoret ovat ilman piristeitäkin varsinaisia ADHD-tapauksia. Facebookissa, Instagramissa ja Tumblr-blogipalvelussa vieraillaan.

Poikien saunan jälkeinen alastonjuoksu Intiankadulla päätyy oitis nettiin. Toukolalaiset tyttöjengiläiset ja koulukiusaajat pistetään kostoksi YouTubeen häpeämään tekojaan.

Mutta onko jatkuvan kommunikaation ja tavoitettavissa olon pakkomielle sittenkin vain pintaa? Kysytäänpä Kajsa Rajamäeltä, joka on juuri pessyt uuden asiakkaan:

”Tälle kotimaiselle noin kolmekasi-ikäiselle naiselle aloin heti hölpöttää ja hän pölötti takaisin, vaikka näin että puheenpalpatus, tämä avoinna oleminen oli hänelle iso teko. Puhuminen oli vaate, johon hän suojautui.” (s. 18)

”Meillä on kieli, jotta voisimme olla mykkiä”, Tosi-TV-kritiikkimme seuraava vastaaja Alli Jukola pohtii pilvenlongalta.

Kenties olemme kaikesta viihde-elektroniikkakilpavarustelusta ja ”kledjuhifistelystä” huolimatta edelleen Kiven 1800-luvun perillisiä, metsäläisiä ja jurottajia.

Sorsajahdin ja kiukkuisten härkien tilalla ovat Tyynenmeren ratkaisutaistelut ja MM-lätkä. Enää ei mennä kosiomatkalle Männistöön, vaan vertaillaan Thaimaan-lippujen hintoja ja etsitään nettideittejä. Onko tämä nyt sitten kehitystä vai nurinkuristusta? Vaiko sittenkin nuoren ihmisen perin ymmärrettävää minärimpuilua ja uskalluksen puutetta?

Suvaitseva, suhteellistava nauru

Eletään hyvinvointiyhteiskunnan jämäpaloilla ja ahdistutaan maailman tilasta, sulavasta ikijäästä ja talven muuttumisesta ”leudoksi aavevuodenajaksi”. Kulttuuripessimistiseksi Katajavuoren kirjaa ei kuitenkaan voi väittää.

Pikemminkin Wenla Männistön alaa on suvaitseva, suhteellistava nauru ja suorastaan hävytön humanismi. Kirja juhlii arkea ja impivaaralaisuutta kaikissa meissä: maailmanomistajan rehvakkaita elkeitä, jotka voivat hetkessä muuttua pelokkaaksi käpertymiseksi.

Tylsän pätkätyöläisarjen ja suurten unelmien keskellä gangstarap ja duudsonihuumori ovat kovia sanoja. Urbaaneja leiritulia viritellään telkkarin ääreen, ruotsin ehtoja paetaan Provinssirockiin.

Vaikka Kivelle ominaisten valistus- ja kansansivistysprojektien aika on kenties ohi, kyllä nämäkin velikullat paikkansa löytävät. Ainakin Kumpulan ilmanalassa on keväisen pariutumisaallon merkkejä, selviä terassikelejä.

”Jusa on sanonut, että meidän kantsii ottaa meidän edeltäjiltä haltuun niiden hyvät puolet ja miettiä niitä hyviä juttuja enemmän kuin niiden mokia. Se on viisaasti sanottu”, Wenla latelee romaanin lopussa (s. 263).

Seitsemällä veljeksillä on maine kirjana, jota pakkoluetetaan liian nuorille. Samalla tapetaan se ilo ja anarkia, joka vimmaisesta ja vitaalisesta kirjasta voisi muuten löytyä. Toivottavasti Wenla Männistö voi osaltaan toimia ”porttina kovempiin aineisiin”. Se kannattaa ilman muuta lukea myös omana itsenäisenä teoksenaankin.

Katajavuorelle tuntuu olevan ominaista käydä liian ahtaita lajirajoja päin ja hakeutua poikkitaiteellisiin projekteihin.

Edellinen runokokoelma, Helene Schjerfbeck -henkinen Omakuvat (Tammi 2011) syntyi yhteistyössä nuorten kuvataiteilijoiden kanssa.

”Spykedeelinen” musikaaliromaani Wenla Männistö tullaan lähiaikoina näkemään tai kuulemaan muutamanakin sovituksena.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto