Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lapsuuden loppu

Johanna Rossi, 21.11.2007
Riitta Jalonen: Veteen pudonneet s., Tammi 2007

Äskettäin edesmennyt Ingmar Bergman kuvasi muistelmateoksessaan Laterna Magica lapsuutta taiteensa kannalta ehtymättömäksi aarreaitaksi. Riitta Jalonen on uusimmassa romaanissaan Veteen pudonneet hyödyntänyt jälleen oman aittansa materiaalia. Romaanin ytimessä kimmeltävät Elsi-tytön muistikuvat erityisiä voimia omaavasta isoisästä. Perisuomalainen miljöö ja esineistö varmistavat neli-viisikymppisen retrosukupolven lukukokemuksen intensiteettiä. Tässä mielessä lapsuuden aarreaitta on yhteinen, eivätkä Bergman ja Jalonen ole ainoita taiteilijoita, jotka ovat tunteneet tarvetta koluta menneisyyden nurkissa. Miten loputtomiin lapsuudesta on mahdollista ammentaa?

Bergmania ja Jalosta yhdistää myös kuoleman käsitteleminen lapsen näkökulmasta. Elsin elämässä alkaa uusi jakso, kun hän kuulee etäisen isoisänsä kuolleen. He ovat tavanneet vain kerran, mutta se riittää Elsille, joka muistaa hyvin vaikuttavat hetket isoisän kanssa. Tavatessaan he löysivät yhteisen, maagisen alueen, jolle lapset ovat luonnostaan avoimempia ja jonka aikuiset useimmiten hukkaavat. Isoisän kuolemasta alkaa vähittäinen prosessi, jonka aikana Elsin kokemus elämästä murtuu ja muuttuu. Isoisän antaman tikkuihmisen avulla Elsi käsittelee kaikkea sitä immateriaalia, mikä ei taivu järjen hallintaan. Vanhemmat eivät osallistu Elsin maailmaan, eivätkä aina oikein käsitä, miten paljon heidän tyttönsä ymmärtää. Elsi tarkkailee ja punnitsee eteen tulevia asioita, joilla on nyt muuttunut sävy.

Jalosen tarina toimii etupäässä tunnetasolla, vaikka se koostuukin todellisista ja näennäisesti toisiinsa liittymättömistä kohtauksista. Romaani koostuu koetuista hetkistä, ei niinkään juonesta, mikä korostaa lapsen maailman syklisyyttä ja ajattomuutta. Veteen pudonneet onkin enemmän kokemus kuin kertomus. Päähenkilö, 10-vuotias Elsi, on liian yksinäisten lasten tavoin herkkä havainnoimaan sitä, mikä kulkee sanojen tavoittamattomissa. Erityisen herkkä hän on, kuten lapset aina, vanhempiensa välissä vaikuttaville ilmavirtauksille. Myös lukijan on Elsin tavoin aistittava rivien välejä. Elsin näkökulma tekee tekstistä paikoin lyyristä, kun raja sisäisen ja ulkoisen maailman välillä ylittyy vaivattomasti. Samalla ympäröivä maailma muuttuu sanattomien tunteiden kuvajaiseksi ja herää eri tavalla eloon.

Pienen lapsen painoarvo

Tuntuu siltä, että Jalosen tehokeinona on kätkeä merkittävimmät tapahtumat miltei näkyvistä. Tarkimmin hän kuvaa pinnalta katsoen merkityksettömiä kohtauksia, joiden sisään kätkeytyy tärkeä lataus. Romaani onkin sitä lajia, joka ei lukemalla aukene; se pitää miettiä. Esimerkiksi romaanin loppupuolella Elsi tapaa kotonaan television ääressä sauhuttelevan pariskunnan, joka ei ole sulkenut oveaan vaan odottaa lapsiaan takaisin. He ovat mieleen jäävä poikkeama romaanin henkilögalleriassa omintakeisine selviytymisstrategioineen. Kohtaaminen on lyhyt mutta ilmeisen tärkeä Elsin selviämisen kannalta. Tämä visiitti osoittaa hauskalla tavalla, miten hämärän rajamailla kulkeva saattaa löytää jotakin aivan olennaista yllättävistä ja päällepäin epäilyttävän oloisista paikoista.

Vasta loppupuolella käy ilmi, miten lähellä elämän ja kuoleman rajaa Elsi todella kulkee ja miten painavia pienet lapsetkin voivat olla. Tämä onkin mielestäni yksi romaanin tärkeimmistä sanomista. Lapset eivät ole eri rotua kuin aikuiset vaan vakavasti otettavia, tunne-elämältään yllättävän täysiä ihmisiä. Sellaisina heidät myös tulisi ottaa huomioon. Elsin onneksi koituvat ne avoimet aikuiset, jotka kohtaavat hänet suoraan ja emotionaalisesti tasaveroisina kuten isoisä. Tarinan aikuiset voidaankin karkeasti jakaa kahteen ryhmää; avoimiin ja suljettuihin. Niihin, jotka välittävät, ja niihin, jotka huolestuttavat. Lapsuuden aarreaitan pimeät nurkat koostuvat tässäkin tapauksessa suvun sisään jääneistä suruista, joiden painoa ymmärryksen valo ei ole päässyt keventämään.

Veteen pudonneet kertoo lapsen selviämisestä; se on aina yksilöllinen ja sattumien kautta kulkeva onnenkantamoinen. Vaikka romaani ei sinänsä tuo aiheeseen mitään uutta ja mullistavaa, sen lukee silti sujuvasti. Elsin tarina poikkeaa kaikkien maailman muiden lasten tarinoista, mutta siinä on myös jotakin tuttua ja perustavaa. Ehkä tässä piilee lapsuuskuvausten ikuisen taiteessa toistumisen salaisuus. Ne koskettavat useimpia jonnekin sinne, missä muista erillinen, joskus yksinäinenkin minuus alkoi.

Veteen pudonneet saattaa hitaudessaan avautua nihkeästi. Jos sille antaa mahdollisuuden, se jatkaa elämäänsä lukijassa vielä hyvän aikaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto