Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jalosen romaani on luja ja kuulas helmi

Kari Levola, 6.2.2001
Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki s., Tammi 2000

Jos minun edes leikkimielisesti pitäisi valita viime vuoden unohdetuin, liian vähälle huomiolle jäänein kirja, se voisi olla Riitta Jalosen ”Yö on oranssi häkki”. Kyse on tietysti vakavasta asiasta: pieni suuri romaani tuntui lipuvan ilman noteerausta niin kriitikoiden, palkintoraatien kuin lukevan yleisön ohi.

Riitta Jalosen proosateos oli ehkä liian hankala niputettavaksi tai ripustettavaksi. Se ei ole trendikäs mihinkään suuntaan. Mutta ei se ole liian vaikeakaan, pikemmin konstailematon ja kuulas. Kun sillä ei ole lajia eikä edes muutamalla sanalla määriteltävää aihetta, se nopean lukemisen aikanamme voi äkkiseltään tuntua aineettomalta.

”Yö on oranssi häkki” on kuitenkin helmi, ei todellakaan vaikeasti mutta verkkaan avautuva. Harvoin saa lukeakseen näin kaunista kieltä, joka virtaa vuolaana, mutta hallittuna. Jalosen teos ei ole vain taitavaa kertomista, vaan sillä on kaikki aistit, mieli ja kieli käytössään. Harvoin proosa tulee näin lähelle. ”Yö on oranssi häkki” -teoksessa on komea käsityön jälki.

Vaikka Jalosen teoksessa lyhyine kappaleinenen ja välilehtineen on tekstisivuja vajaat sata, tuntee lukeneensa kokonaisen romaanin. Niin täyttä ja tiheää Jalosen kerronta on, silti runollista ja heleää, hitaudessaan lujaa:

”Pihan puut ja pensaat olivat keränneet oksilleen lunta kuin paksua paikalleen jähmettynyttä pölyä. Kivisillä portinpylväillä lepäsi lumihuippu. Yötä kaikki päivät, naarmutettuja öitä, mustia kaloja akvaariossa kivien alla. Anni sammutti kynttilät, järvellä oli toisenlaista kuin kotona ja
toisenlainen musiikki; eikä mikään kadonnut, suurentunut tai pienentynyt. Hän valutti sulaa steariinia kämmenelle. Hän siirsi kivun käteen, jossa sitä voi pitää nyrkissä: kukaan ei voi keskeyttää elämäänsä, uutta alkua ei ole.”

Anni elää yksinäistä hämärää hiljaisuutta lapsuutensa talossa. Hänen äitinsä oli näyttelijä ja äitinsä varjossa Anni on aina elänyt tai ollut elämätön. Annin mies käy enää kotona kääntymässä, ennen kuin lähtee lopullisesti pois, opiskeleva tytär ehtii harvoin. Viestintuojana talossa, jonka Anni on vuorannut esineillä ja ympäröinyt puutarhalla, käy enää työtoveri Saara.

Lehti-ilmoituksesta Anni on löytänyt lapsuutensa ystävän Henrin, valokuvaajan, joka etsii luokkatovereitaan kuvatakseen, mitä heistä on tullut. Henri kantaa samankaltaista lapsuuden taakkaa, mutta on sentään saanut yksinhuoltajaisältään kameran, jonka taakse on kyennyt piiloutumaan elämättömyyttään, ikuistamaan kaatamiaan naisia.

Tarina ei sinänsä ole suuri; Anni ja Henri päätyvät ensin molemmat repimään valokuvia tahollaan ja sitten yhdessä raottamaan Annin äidin pölyttynyttä esirippua, lapsuuden verhoja, katsomaan peiliin ja toisiaan. Kahden yksityisyyden törmääminen ei ole rakkaustarinanakaan järisyttävä.

Muistettavan ja ainutkertaisen ”Yö on oranssi häkki” -teoksesta tekee Riitta Jalosen tapa kertoa, ei värittämällä, vaan syvälle väreihin syövyttäytymällä, aistivoimaisesti ja tarkalla, tuntevalla vaistolla.

Jalosen romaaniasetelman lukeminen voisi kiteytyä kuvaan, jonka Henri ottaa näyttelyään varten. Siinä Anni on alastomana ja tunnistamattomana punaista taustaa vasten. ”Hän oli maannut sängyllä tummanpunaisen kankaan päällä, Henri oli sanonut ettei millään muulla ole väliä kuin ajatuksilla, että ne tulevat kuvaan mukaan, tavalla tai toisella.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto