Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Arjen rannalla

Riitta Vaismaa, 14.3.2009
Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalari s., Otava 2008

Riitta Latvalan neljäs romaani tarjoaa kiinnostavan näkökulman viime vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten Helsinkiin. Latvala valottaa yleisiä asioita kuvaamalla yksilöiden ja yhden perheen vaiheita noin neljännesvuosisadan ajalta. Latvalan mikrohistoriallinen lähestymistapa toimii. Taivaanrantojen maalari on oivallinen ja juureva lähihistorian kuvaus. Ajankuvan osuvuutta korostaa Latvalan osin käyttämä puhekielinen ilmaisu, mikä sujuu luontevasti ja onnistuneesti.

Romaanin nimi on onnistuneesti monimerkityksinen. Taivaanrannan maalarilla tarkoitetaan yleensä jonkin sortin huithapelia ja turhan haaveilijaa. Taivaanrannan monikkomuoto nostaa esiin toisen päähenkilön, Jaakon, arkisen maalarin työn ja kuvataiteen harrastuksen sekä jälkimmäiseen liittyvät haaveet sekä hänen ajoittaisen kyvyttömyytensä arjen hallintaan. Toisaalta nimestä ei välity kiistatta yhtä tärkeän Mandin, toisen päähenkilön, osuus.

Nimi antoi odottaa jotakin jonkin verran hohdokkaampaa; romaani kuvaa pääosin hyvin maanläheisiä asioita. Kattavin tapahtumakehys on arki, pyrkimys elinolojen kohentamiseen ja toiveet, jotka katoavat usein kauas taivaanrannan taa.

Taivaanrantojen maalaria voi syystä kutsua yhteiskunnalliseksi romaaniksi. Latvala on jopa nimennyt romaanin kolme osaa politiikan termein: ”valkoinen”, ”punainen” sekä ”sinivalkoinen – ja vieläkin punainen”. Nimet kuitenkin viestivät selvemmin poliittisesta näkökulmasta kuin minkä itse romaanista voi lukea. Osien nimet eivät tule riittävästi perustelluiksi. Taivaanrantojen maalari toimisi hyvin ilman osien nimiä, jotka tuntuvat ohjaavan lukijan ajatuksia enemmän kuin päähenkilöiden, jotka elävät ajalleen melko tavallista työväenluokkalaista elämää.

Pohjanmaalta Helsinkiin koristemaalariksi muuttava Jaakko elää 1920-luvun tienoolla poikamiesaikojaan ilman ihmeempää yhteiskuntapoliittista näkemystä. Tuolloin Jaakolle on tärkeämpää maalauskurssi Ateneumissa ja salaiset sukupuolisuhteet itseään vanhempien naisten kanssa.

Kauas haaveet karkaavat

Jaakko kohtaa työmaillaan työväenliikkeen kiihkeitä kannattajia. Hän pyristelee ensin vastaan tai yrittää ainakin olla syrjässä liikkeen ytimestä. Kun Jaakko tapaa Mandin ja perustaa perheen, arjen realiteetit lähentävät kohti punaista aatetta, joka on Mandillekin tuttu jo kotitaustankin kautta. Kun jonkin aikaa kuluu, pariskunta jo haaveilee muutosta Neuvostoliittoon. He haluavat sinne, missä työläiset rakentavat sosialistista yhteiskuntaa.

Keittiöapulaisena työskennellyt Mandi perustaa yhdessä nuoremman sisarensa Huldan kanssa ruokalan, minkä aiheuttamaa aatteiden ambivalenssia Latvala kuvaa taiten. Kun elämä näyttäisi kääntyvän paremmaksi, tullaankin jo 1930-luvun lamaan. Rakennuksilta loppuvat työt, samoin loppuvat ruokatunnillaan Mandin palveluita tarvitsevat työmiehet. Tuttavaperhe lähtee Neuvostojen maahan, mistä jonkin ajan kuluttua alkaa tihkua toiveitten ja haaveitten vastaista tietoa, vaikka kirjeet ovatkin ankarasti sensuroituja. Aate pettää, toive paremmasta tuntuu siirtyvän kauas tai kokonaan toteutumattomaan.

Mandin toimekkuuden ansiosta perhe pärjää edes jotenkuten, vaikka tiukkaa onkin. Ruokalasta on luovuttava, lapsia syntyy, niukkuudessa eletään. Jaakkoon ei voi luottaa. Mandi ei vähättele miehensä taideharrastusta, päinvastoin hän pyrkii järjestämään sillekin paikkansa. Juoppotuurit ja ajoittainen työttömyys sen sijaan koettelevat. Kyllä Jaakko Mandia ja perhettä arvostaa. Romaanin liikuttavin ja kaunein kohtaus on Jaakon kuvaus siitä onnesta, minkä lapsen syntymä tuottaa.

Yhteiskunnallisten tavoitteiden taustalla väijyy romaanin kaikkien päähenkilöiden kantama häpeä. Jaakko on huutolaispoika. Hän onnistuu kuitenkin pääsemään perheeseen, jossa hän saa oppia maalarin ammatin. Sen turvin on mahdollista jättää traumaattinen kotiseutu. Mandi on pieneläjien tytär. Hänen isänsä toimiin vuoden 1918 tapahtumissa liittyvät Mandin lapsuudenkodin salatut asiat. Puuttuvat isät ovat olleet osa kummankin lapsuutta.

Latvala kuljettaa kerrontaa onnistuneesti vuoroin Jaakon ja vuoroin Mandin näkökulmasta. Kun he kuvaavat samoja aikoja ja tapahtumia, ristivalotus on kiinnostava ja monipuolinen. Huldan ottaminen kolmanneksi kertojaksi sen sijaan mietityttää. Hän kyllä tuo näkyviin pääparia nuoremman ja myös kaupunkilaisemman näkökulman ja sitä kautta uudet aatteet, uudenlaisen tavan toimia ja haaveilla. Jossain määrin irrallisiksi Huldan jaksot kuitenkin jäävät. Ehkä hänen kokemuksensa olisi voinut tuoda esiin Mandin tai jopa Jaakon kerrontajaksoissa.

Latvalan romaania, sen kerronnan tapaa ja tulokulmaa ei voi olla vertaamatta Sirpa Kähkösen historiallisiin romaaneihin. Latvalan helsinkiläinen näkökulma on kiinnostava, mutta Kähkösen savolaissuvun kuvauksen rinnalle se ei yllä.

Loppupuolella Mandi muistelee liikuttuneena nuoruuttaan. Kokonaisen Kiven runon siteeraaminen kesken kaiken särähtää. Viittaus olisi riittänyt varsinkin, kun on kyse kaikkien tuntemasta runosta Tuonen lehto.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto