Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjoittaminen on matka omaan mieleen

Mari Niiranen, 19.5.2003
Risto Ahti: RunoAapinen. Aistisen, tunteellisen ja älyllisen kirjoittamisen alkeet s., Sanasato 2002

”Sanataiteen harjoituksista keskeisin on erottaa toisistaan äly, aistit ja tunteet”, uskoo Risto Ahti teoksessaan RunoAapinen. Ahti tunnetaan kirjailijana ja innostavana opettajana, joka on ohjannut yhä uusia polvia runon äärelle. Tuorein teos pyrkii suuntaamaan oppilaan mielenkiinnon omaan itseen. RunoAapisen mukaan sieltä lähtee kaikki tosi runous.

Ahdin perusväittämiin kuuluu, että runoilijaksi voi kehittyä vain kokonainen ihminen. Sanankäytön mestaria ei tule sellaisesta, joka vetoaa erilaisiin rooleihinsa. Tämä on vaikea tehtävä nykyisen kaltaisessa maailmassa, jossa saman henkilön on ehdittävä moneen ja moneksi. Ahti tarkasteleekin teoksessaan terävänäköisesti tapoja, joilla lapselta mitätöidään hänen oma kokemistapansa ja tilalle asetetaan aikuisten lattea ja mitäänsanomaton maailma.

Runous vaatii näin ollen paljon ylimääräistä energiaa. Ahti ei lupaile helppoa elämää runoilijaksi aikovalle. Vasta kovan työn kautta ihminen oppii käyttämään omaa muistiaan ja mielikuvitustaan sekä nimeämään asiat omin päin. ”Runoilijan on aina tähdellistä muistaa, että jokainen sana on tärkeä, elossa ja voimakas.”

Runokirja on runoilijan väitöskirja

Perinteistä kirjoittajanoppia lukuisine käytännön nikseineen RunoAapisesta on turha hakea. Tekstin muokkaaminen ja prosessointi jäävät lukijalle. Ahti katsoo omaksi tehtäväkseen inspiroimisen ja johdattamisen ideaalien äärelle. Välillä RunoAapisen teksti on kuin itämaisesta henkisen kasvun oppaasta peräisin. Ahti puhuu itseksi tulemisesta ja reagoinnin pysäyttämisestä. Tämä on tuttua Ahtia aiemmin lukeneille. Korkea abstraktiotaso saattaa kuitenkin häiritä erilaiseen runouskäsitykseen kasvaneita.

Tärkeän osan kirjassa saa vastakkainasettelu yksilön ja yhteisön välillä. Ahdin mukaan runoilija on yksilö, erossa yhteisön hyväksymistä käytännöistä, tavoista ja palkinnoista. Ainoastaan vapaana näistä runoilijalla on mahdollisuus henkilökohtaiseen iloon. ”Yhteisö sallii ainutlaatuisuuden ainoastaan nukkumisasennon valinnassa.” Myös yhteisön suomat palkinnot voivat saada aloittelijan pään pyörälle, turhaan, Ahti varoittaa. Se akatemia, jota runoilija tarvitsee, kokoontuu hänen omien seiniensä sisällä. ”Runokirja on väitöskirja.”

Ahdin käsittelemästä aihepiiristä voisi olla hyötyä muissakin taiteissa kuin runoudessa. Ahti kuitenkin puhuu pelkästään runoudesta. Hän jopa samaistaa runouden ja ihmisenä olemisen. ”Kukaan ei käsitä ihmisen nimeä, ellei käsitä runoa.” Teoksen lopussa Ahti paljastaa totuuden: halutessaan kirjoittaa ihminen voi tehdä sen. Tekemällä harjaantuu. Totuuslauseet ympäröivät meitä joka puolelta, ja ihmisellä on kaikki aika ja kaikki muisti, minkä hän tarvitsee. Kynä käteen, mieli avoimeksi ympäröivälle maailmalle, Ahti tuntuu sanovan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto