Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoilijan veri on sähkönsinistä mustetta

Helena Rintala, 25.4.2007
Rita Dahl: Aforismien aika s., poEsia 2007

Sanokaa Google, kun haluatte lukea tai kirjoittaa runon. Sanokaa Google, kun haluatte runoon jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sähkönsinistä. Sanokaa Rita Dahl ja Aforismien aika, kun haluatte tuota kaikkea ja vielä jotain ihan muuta.

Vuonna 2004 ilmestyi Dahlin esikoisrunokokoelma Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat). Se oli kourallinen taivaansineä ja pilvenreunaa. Kuvankaunis, valkea ja kuulas kuin omenapuu. Mitä sitten tapahtui? Putosiko runoilijan päähän taivas vai kenties omena puusta? Kuhmu päässä runoilija taisi sekoittaa kaikki ilmansuunnat ja tajusi, että on sentään jotain uutta omenapuiden alla.

Hän kaivoi kuitenkin vielä esiin ensimmäisen runokirjansa ja viimeisen sivun sieltä: ”Puut voivat kasvaa vinoon, / lehdet aloittaa äkillisen syöksyn. / Voi sitä päivää, / jolloin olemme yhtä päätä. / On etsittävä muita osia.” Tästä on hyvä jatkaa, hän ajatteli.

Syntyi Aforismien aika, löytyi runokoneen taika. Simsalabim, Google on in.

Janne Nummelan viimevuotinen Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli aukoi uria ja särki jäätä suomalaisessa runoudessa. Dahlinkin kone kiskoo rantaan verkkoja, jotka ovat sekaisin ja täynnä kaikkea mahdollista internet-meren syvyyksistä löytynyttä saalista. Erona Dahlin ja Nummelan välillä on se, että Nummelan teos sisältää tarkat selvitykset pyyntiretkistä. Dahl ei kerro tästä mitään. Vain takakannessa on maininta, että kyseessä on runogeneraattorin ja tekijän yhteistyöstä syntynyttä runoa.

Muualla käymässään keskustelussa Dahl kuittaa, että hakukone ja runogeneraattori ovat olleet hänelle vain väline ja täysin alisteinen niin runoilijalle kuin tämän päämäärille. Vähättelemättä mitenkään runoilijan osuutta luulisi tuohon yhteistyösuhteeseen sisältyvän myös vähän ystävyyden henkeä. Sitä paitsi hakukonerunoilija itsekin on alisteinen esimerkiksi sellaiselle olosuhteelle kuin sähkökatkos.

Sähköä on kuitenkin riittänyt runoilijan päässä ja koneessa. Jokaiselle uteliaalle lukijallekin sitä riittää sen verran, että halutessaan voi lähteä omille onkiretkille ja selvittää, millaisilla vesiä Dahlin kone on kyntänyt. Koukkuun tarttuu demokraattisesti niin keskustelupalstojen palasia, sotatarinoiden ja -novellien murusia, kokonaisia aforismeja, sananlaskuja, laulun lastuja, artikkelin pätkiä, runoista ja niiden arvosteluista saksittua. Google- ja generaattori-runoilijan ongelmana ei siis näyttäisi ainakaan olevan ummetus. Kyse on enemmänkin ripulista, jonka sanataituri virtuoosimaisesti hallitsee.

Sanataituri on myös taikuri. Taikasanoja on osattava käyttää oikein ja sopivassa kohdassa. Millaisen kaniinin Dahl sitten kiskoo omasta hatustaan? Yleisö odottaa hengitystä pidätellen. ”Tuossahan ei ole päätä eikä häntää”, parahtaa joku hätäisempi katsoja. ”Rauhoitu hyvä ystävä, siinähän on yksi, kaksi, kolme ja vaikka kuinka monta päätä”, kuiskaa vieruskaveri. Niinpä niin. Monta päätä ja monta ääntä. Hyvästi keskuslyyrinen minä ja tervetuloa kaikki persoonat sekä pronominit ihan missä järjestyksessä vaan.

No mutta mihinkäs se otus nyt hyppäsi? Ei ainakaan puskaan lymyilemään ja torkkumaan. Se rakastaa loikkimista. Pitkiä hyppyjä ali tajunnan ja yli hilseen. Sinua, joka lähdet seuraamaan omituista otusta, pyydetään varustautumaan oikein. Lenkkarit jalkaan ja hikinauha päähän. Tämä on kestävyyslaji. Varaudu myös rohkeisiin irtiottoihin ja kiriherkkyyteen.

Jo runokokoelman ensimmäinen osuus on kuin maraton. ”Aforismien aika on mennyttä” -niminen runoelma on lähes loppumattoman oloinen ja vaatimattomat 70 sivua pitkä. Dahl näyttää siinä aikamme maailman ja ihmisen monesta kuvakulmasta yhtä aikaa. Kameramiehiä ja äänitallentajia vilisee joka suunnassa. Koko elämän kirjo asettuu linssiin ja eetteriin. Aiheet vaihtuvat – eivät sekavasti vaan tiettyä sattumanvaraisuutta ja omaa johdonmukaisuuttaan noudattaen. Sävy on ennen kaikkea yhteiskunnallinen.

Tutut sananparret muuttavat muotoaan. Esimerkiksi pakolaisten yhteydessä runoilija sanailee: ” minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen olette jättäneet tekemästä toimistopapereille, jotka olivat vaillinaisesti täytettyjä.” Tällä kaikella ei ole mitään yhtä ja ehdotonta lähtöviivaa eikä maalia. Runoa voisi alkaa lukea mistä kohdasta vain, ja sama koskee lopettamista. Joskus tuntuu siltä kuin pitäisi kädessä television kaukosäädintä ja hyppisi kanavalta toiselle. Hetken kaikki on selkeää ja kirkasta, sitten taas kuva katkeilee. Ei signaalia. Tarkista antenni/ johto. ”Kirottu digi-tv”, mutisee tyytymätön katsoja.

Kokoelman toinen osuus on nimeltään ”Ihmisapina”. Se sisältää kaksitoista lähinnä proosarunoa. Dahl ei loihdi niissä kovin optimistista kuvaa tästä Kongosta löytyneestä ja gorillaa muistuttavasta olennosta. ”Mutta mitäpä minä ihmisapina, biologinen robotti ja automaatti tiedän elämästä.” Runoilija ei myöskään kaunistele: ”kiima on selkeitä ulkoisia tuntomerkkejä”. Ehkäpä lukijaltakin vaaditaan hieman tavallista enemmän eläinrakkautta, että hän pystyy samaistumaan omaan eläimellisyyteensä. Meissä kaikissa asuu kuuluisan pienen lehmän lisäksi iso apina ja luultavasti myös kaksi koiraa kuten runon intiaanipäällikössä. Kasvaminenkin on vaikeaa, kasvatuksesta puhumattakaan. Hankalista aiheista löytyy silti tahallista komiikkaa, kun runoilija törmäyttää toisiinsa eri tekstejä: ”Leikin avulla lapsi / myös polttaa, juo kahvia tai alkoholia enemmän kuin oikeastaan / haluaisikaan.”

Dahlin runoissa kaikki absurdi ja epälooginen tuulettaa pääkoppaa, joka on täynnä länsimaisen rationalismin tunkkaisuutta. Silti joku epämääräinen ajaa kaivamaan merkityksiä outoudenkin takaa. Itse huomaan takertuvani itsepintaisesti tuohon päähän. Jostain hihasta Dahl vetäisee sen useampaankin runoon. ”Ihmisapina ei ole koskaan näyttänyt jimi pääkallolta”, ”eikä vuokrahuoneiden koko päätä huimaa”, ”menee ihan pää pyörällä”, ”vuohi juo aina puron yläpäästä”, ”yhteiskunta on hylännyt päähenkilön”, ”punk, rock, järvenpää”, ”minä lyön itseäni päähän”, ”Ala Helläpää”.

Kolmas ja viimeinen osa kantaa juhlallisesti nimeä ”Runoilijan veri”. Näissä seitsemässä säerunossa virtaa raamatullisuutta, ehkä jopa ilmestyskirjamaisuutta. Traagisuuden keskellä on kuitenkin monta pisaraa huvitusta. Hakukonerunoilijan veri syöksyy päähän ja aina päättömään loppuun saakka. ”Kirves heilahti ja väkijoukko huudahti. / Ihmisvanki heitti henkensä. / Katse kääntyi jälleen tulevaan.” Onko runoilija kääntämässä uutta sivua? Poistuuko pää kokonaan näyttämöltä?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto