Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kauhu, kauneus, tylsyys

Vesa Rantama, 28.6.2015
Roberto Bolaño: 2666 985 s., Sammakko 2015 Kääntäjä(t): Einari Aaltonen

Roberto Bolañon 2666 on monella tapaa erityinen nykyromaani: tuhatsivuinen tiiliskivi, joka tuntuu kätkevän sisälleen koko maailman, mutta toisaalta kertoo vain itsestään, siis kirjallisuudesta. Sitä kirjoittaessaan Bolaño tiesi kuolevansa pian maksasairauteen. Tekijän romantisointiin taipuvainen lukija – ja sellaisia on postuumisti julkaistulle hittiromaanille siunaantunut aika leegio – on aistivinaan kirjallisen kilpajuoksun kuoleman kanssa.

Kauhun keidas

2666:n maailma on karu, toivoton ja valitettavan todenmukainen, sillä valtaosin teos kiertyy pohjoismeksikolaisen Ciudad Juárezin (teoksessa nimeltään Santa Teresa, jolla on oma historiansa fiktiivisenä kaupunkina) naisten sarjamurha-aallon ympärille. Tavallaan tämä on Bolañon realistisin teos: usein hän käsittelee poliisin saamattomuutta ja tyhmyyttä, ihmisten välinpitämättömyyttä ja väkivallan banaaliutta kyynisesti yksityiskohtia luetellen kuin elämään kyllästynyt vanha rikostoimittaja.

2666 on ainoita 2000-luvun romaaneja, joita voi kutsua klassikoksi kuulostamatta lainkaan hätäilevältä tai ennenaikaiselta

Bolaño kuitenkin rikkoo realismin sisältä päin. Hänen teoksensa haarautuu suunnattomaksi verkostoksi erilaisia tarinoita tarinoiden sisällä, kuulopuheita, huhuja, hulluuksia ja enemmän tai vähemmän selittämättömiä tapahtumia. Romaani jakautuu viiteen osaan, jotka Bolaño oli alun perin jälkikasvunsa toimeentulon vuoksi ajatellut julkaista erillisinä. Ensimmäisessä, Tutkijoiden osassa, seurataan neljää kirjallisuudentutkijaa, jotka ovat johtavia saksalaisen Benno von Archimboldin tuotannon tuntijoita maailmassa. Archimboldi on hieman Thomas Pynchonia muistuttava kirjailija, josta tiedetään lähinnä syntymävuosi, mutta josta liikkuu piireissä sitäkin enemmän.

Kolme mannermaista tutkijaa ovat kaikki rakastuneita brittiläiseen Liz Nortoniin, ja neliödraama kulkee kirjallisuustieteellisten tapaamisten rinnalla. Saatuaan vihjeen, että mystinen kirjailija on havaittu meksikolaisessa Santa Teresan kaupungissa, tutkijat lentävät paikalle jäljittämään hänen liikkeitään. Pienet yksityiskohdat, kuten rikkinäinen hotellin wc-pönttö germanisteille aiemmin tuntemattomassa paikassa luovat pahaenteistä tunnelmaa: ”Puuttuva pala oli kaareva. Näytti siltä kuin se olisi isketty irti moukarilla. Tai siltä kuin joku olisi kohottanut lattialla makaavaa henkilöä ja iskenyt tämän pään wc-pönttöön, Norton ajatteli.” (s. 135)

Samalla juonen lukuisat sirpaleet alkavat kiertyä autiomaakaupungin väkivaltaisen tyhjyyden ympärille, joka syntyy äärimmäisen julmuuden, typeryyden ja välinpitämättömyyden seurauksena – teoksen keskellä jököttää suunnaton, uuvuttavakin musta aukko, joka imee merkityksiä omaan selittämättömyyteensä. Santa Teresan sarjamurha-aalto on dekkariperinteen nerokkaan yksityisetsivän antiteesi – ilmiötä tutkitaan joukolla, mutta parhaatkin tutkijat ovat vielä vuosia myöhemmin yhä vain kuulopuheiden ja epämääräisten huhujen heiteltävissä.

Järkyttävintä teoksessa on tottumuksen turruttavan voiman kuvaus, johon liittyy myös maskuliinisten ammattiryhmien sitkeä sovinismi – lukija tuntee tulleensa paiskatuksi maailmaan, jossa mikään ei ole vuosisatoihin muuttunut, eikä tulisikaan muuttumaan, jos asia sen asukkaista on kiinni. Poliisit kokoontuvat kahvilassa työvuoron jälkeen, ja yksi heistä latelee vitsejä kuin liukuhihnalta: ”Mitä yhteistä on naisella ja squashpallolla? Mitä kovempaa niitä lyö, sitä nopeammin ne palaavat takaisin. Ja: Miksi keittiössä on ikkuna? Jotta naiset näkisivät maailmaa. Viimein González väsähti, joi olutta ja rojahti tuolille, minkä jälkeen muut poliisit keskittyivät munakkaisiinsa.” (s. 609) Teoksen autiomaamaisemaa vasten piirtyvä graafinen väkivalta tuo mieleen muutama vuosi sitten suomennetun Cormac McCarthyn romaanin Veren ääreen, mutta tämän kirjan maailma on paitsi modernimpi, myös entistäkin lohduttomampi: väkivalta voi puhjeta milloin vain, mistä tahansa syystä, ja sen banaalista julmuudesta on riisuttu myyttiset aspektit.

Yli kansallisen kirjallisuuden

2666 on ainoita 2000-luvun romaaneja, joita voi tässä vaiheessa kutsua klassikoksi kuulostamatta lainkaan hätäilevältä tai ennenaikaiselta: samassa kansainvälisessä sarjassa liikkuvat ainakin unkarilainen László Krasznahorkai, italialainen pseudonyymi Elena Ferrante sekä saksalainen, Bolañon lailla ennenaikaisesti kuollut W.G. Sebald. Bolañon pääteoksessa on samaa syvällistä kirjallisuushistorian tuntemusta Sebaldilla tai Bolañon esikuvalla Jorge Luis Borgesilla. Lopulta näitä tekijöitä yhdistää se, kuinka vakavasti he ottivat taiteenlajinsa, mikä ei tarkoita ylen vakavaa suhtautumista omaan työhön: muuhun he kyllä usein menettävät uskonsa, mutta eivät kirjallisuuden voimaan. Esikuvia tai innoittajia ei näiltä kirjailijoilta tarvinnut erikseen kysellä, vaan suuri osa heistä on avoimesti esillä heidän teoksissaan – keskustelun kohteina, referensseinä, anekdootteina.

Näiden mestarien lukijalle ei siis ole salaisuus, että kirjallisuus seisoo jättiläisten (jos kohta myös kääpiöiden ja normaalimittaisten) harteilla. Esimerkistä käy meksikolainen kirjailija Juan Rulfo, jonka romaaniin (suom. Tarja Roinila 1991) eräs henkilöhahmo (menestyvä meksikolainen naispoliitikko) viittaa: ”Olen kyllästynyt meksikolaisiin, jotka puhuvat ja käyttäytyvät kuin Pedro Páramossa. Ehkä me elämmekin siinä kirjassa, Loya sanoi. Ei, voin vaikuttaa että emme.” (s. 687) Maanmiehiään vähemmän mairittelevassa (taikauskoisina, sovinistisina, mustasukkaisina, väkivaltaisina) valossa kuvanneen Rulfan visionäärisestä teoksesta on paradoksaalisesti tullut vuosien saatossa meksikolaisten itseymmärryksen lähde, staattinen sieluntila, jota vastaan muutoksen tekijän on väsymättä kamppailtava.

Bolañon romaanitaide saavuttaa 2666:ssa tietyn borgesilaisen universaaliuden, joka ei enää ole kiinni yhdessä kielessä ja kulttuurissa

Bolañon romaanitaide saavuttaa 2666:ssa tietyn borgesilaisen universaaliuden, joka ei enää ole kiinni yhdessä kielessä ja kulttuurissa, vaikka lähtökohdat ovat toki hyvin latinalaiset. Siinä missä hänen aiempien suomennettujen teostensa keskiössä on tavalla tai toisella ollut Bolañon synnyinmaan Chilen verinen historia ja Pinochetin järjetön sotilasdiktatuuri, 2666:n mittavassa henkilögalleriassa on vain yksi chileläinen päähenkilö. Kirjallisuuden professori Amalfatino on kulkenut Espanjan kautta Santa Teresan yliopistoon, ja romaanissa hän on sekoamassa päänsisäisten ääntensä takia, joiden kautta hänen edesmennyt isänsä koettaa neuvoa häntä. Chilen historian sijaan ja Meksikon autiomaiden ohella romaani liikkuu toisen maailmansodan taisteluissa Venäjällä, USA:n mustan väestönosan parissa, jälleenrakennusajan Saksassa, Lontoossa, Pariisissa, Torinossa, yhtä lailla älymystön kuin työväestön parissa, ja onnistuu vakuuttavasti luomaan panoraamakuvan maailmasta, joka on joka kolkaltaan mieletön mutta samalla pohjattoman kiinnostava.

Tylsyyden autiomaa

Romaanin neljäs, Rikosten osa, joka kuvaa Santa Teresan henkirikoksia, on ehkä sen ainoa heikko lenkki, mutta toisaalta luvun ylimitoitettu pituus tuntuu tarkoitukselliselta. Murhien  lisäksi osa sisältää myös paljon muuta, kuten meksikolaisen rikoskomisarion pidättyväisen romanssin paosta Eurooppaan haaveilevan mielisairaalan johtajattaren kanssa. Bolaño koettelee lukijaansa monotonisina toistuvilla rikosraporteilla, joiden lopputuloksena lukija alkaa kokea samaa välinpitämättömyyttä kuin mikä riivaa teoksen henkilöitä: päivittäisestä väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta tulee liian helposti osa arkea, ja tämän mekanismin Bolaño näyttää lukijalle pelottavan hyvin toteen. Siinä missä dekkari yleensä eristää tapauksensa, kutsuu kiinnostumaan uhrista, samaistumaan tämän elämänvaiheisiin ja vaatimaan oikeuden toteutumista, 2666 manaa esiin pimeämpiä voimia: luvuttomien kärsimysten taustalla vaanii Charles Baudelairen spleen, modernin elämän ikävä ja pitkästyminen.

Päivittäisestä väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta tulee liian helposti osa arkea, ja tämän mekanismin Bolaño näyttää lukijalle pelottavan hyvin toteen.

Kiinnostava piirre Bolañon tuotannossa on se, miten hänen teoksensa viittaavat toisiinsa ja samalla ketjuuntuvat tekstien verkostoksi, jota voi sirpaleisuudestaan huolimatta lukea kokonaistaideteoksena. Esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Amuletti (suom. Anu Partanen) on eräänlainen silta kirjailijan toisen suurteoksen Kesyttömien etsivien ja 2666:n välillä, askel Mexico D.F.:n kulttuuripiireistä Sonoran autiomaan tyhjyyteen (jonne myös Kesyttömät etsivät päättyi). Amuletista löytyy myös viittaus romaaninimeen 2666 (kyseessä on vuosiluku), joka saattaa samannimisen teoksen lukijalle jäädä mysteeriksi. Bolaño kirjoitti aina vasten jotain kaukaista horisonttia, jossa on kenties lupaus kauhusta ja apokalypsista. Tämä liike kohti tavoittamatonta, paon viivat yli konkreettisen, myös takaa Bolañon fiktiolle ja runoudelle sen ehtymättömän luonteen. Hän ei koskaan sulkenut tarinoitaan nasevilla lopetuksilla tai  kauniilla symmetrioilla, joissa elementit putoaisivat nätisti paikalleen. 2666 on nyt, tai ehkä se ei koskaan tule – nimelle ei ole konkreettista selitystä. Nämä teokset eivät tyhjene siihen mennessä.

Chileläinen professori Amalfatino pohtii eräässä teoksen kohtauksessa erään farmaseutin kirjallista makua, jossa korostuvat ”suurten mestarien virheettömät harjoitustyöt”: Muodonmuutos, Bartleby, Yksinkertainen sydän, Joulutarina. Amalfatino näkee siinä ajan kuvan: suosimme pientä, helppoa, täydellistä muotoa, minkä vuoksi Moby Dickin kaltaisilla suuruudenhulluilla mestariteoksilla on yhä vähemmän lukijoita. ”(…)he eivät halua tietää mitään todellisista taisteluista, joissa suuret mestarit mittelevät kaikkea sitä vastaan, mikä meitä pelottaa, mikä kauhistuttaa ja musertaa meitä, mikä haavoittaa, saa veren virtaamaan ja löyhkän leyhyämään.” (mt.) Bolañolta on aiemmin suomennettu muutama tällainen ”virheetön harjoitustyö”, mutta 2666 edustaa ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa – jos kohta tällä kirjailijalla kaikki liittyy kaikkeen. Kirjallisuus piinallisena kamppailuna voittamattomia vihollisia vastaan ei kuulosta lohdulliselta ajatukselta, mutta tähän kirjalliseen kamppailuun heijastuvat aina Manchan ritarin ja hänen aseenkantajansa varjot. Suuri on koomista.

Sammakon tekemä kulttuurityö Bolañon teosten suomeksi saattajana on ollut yksi suurimmista ilonaiheista viime aikojen käännöskirjallisuudessamme. On valitettavan harvoja viimeaikaisen ei-englanninkielisen maailmankirjallisuuden tekijöitä, joita suomennetaan mitenkään kattavasti: onneksi sentään Sebald, Bolaño ja Thomas Bernhard piristävät kirjallisuudenystävän ajankuvaa.

2666 on teos, jonka myötä Bolañon maailman viimeistään soisi aukeavan suomalaisille. Se on hänen kirjallinen runsaudensarvensa, josta haarautuu lukemattomia puroja Bolañon muuhun tuotantoon ja maailmankirjallisuuden virroille. Ilahduttavaa on myös, että ennestäänkin kääntäjänä vahva Einari Aaltonen on parantanut jälkeään tähän monumentaaliseen urakkaan: massiivinen teos harhailevine sivulauseineen (tällaista proosaa ei juurikaan suomeksi kirjoiteta) ja sisään rakennettuine proosarunoineen on kuin ihmeen kaupalla kääntynyt aika selkeäksi, helppolukuiseksi suomeksi. Voidaan puhua onnistumisesta samalla tasolla kuin Juhani Lindholmin viimevuotinen, ”mahdoton” suomennos Painovoiman sateenkaari oli.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto