Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lyhyesti sanomisen rajat

Miikka Laihinen, 20.1.2015
Sami Feiring: Lyhyesti sanomisen taide 159 s., Avain 2014

Aforismia voinee pitää jonkin sortin outolintuna suomalaisen marginaalikirjallisuuden nykykentällä. Suurten kustantamoiden julkaisuohjelmista aforistiikka on hävinnyt käytännössä kokonaan. Silti se on harrastajamääriltään varteenotettava. Afoskene hahmottuu maallikon silmiin kirjallisuusinstituution ulkopuolelle suurelta osin rajautuvana alakulttuurina. Se kuhisee palvelu- tai omakustanteiden, aktiivisen yhdistys- ja tapahtumatoiminnan sekä blogikirjoittelun ympärillä.

Lyhyesti sanomisen taide jatkaa kirjoittajansa Sami Feiringin tinkimätöntä kulttuurityötä suomalaisen aforistiikan tunnetuksi tekemisen saralla. Julkaisu tarjoaa aihetasolla varsin kattavan yleisesityksen kotimaisen aforismin historiasta ja nykytilasta. Näkökulma on systemaattisempi ja kokonaisvaltaisempi kuin aiemmissa Feiringin nimiin merkityissä aforismijulkaisuissa, kotimaisen nykyaforistiikan antologiassa Tiheiden ajatusten kirja (2011) ja useiden kirjoittajien teksteistä koostetussa esseekokoelmassa Mitä aforismi tarkoittaa? (2013).

Parhaimmillaan Lyhyesti sanomisen taide onkin keskustellessaan, argumentoidessaan, jopa polemisoidessaan.

Tekijänsä julkaisuhistoriaan suhteutettuna Lyhyesti sanomisen taide hahmottuu kuin rutkasti laajennettuna versiona Tiheiden ajatusten kirjan esipuheesta. Osa tuoreen julkaisun tekstimateriaalista ja lukujen otsikoista tuntuukin suoraan antologian johdannosta lainatuilta. Tämä ei toki itsessään ole huono asia; Tiheiden ajatusten kirjan esipuheessa oli joitain juuri tekstin suppeudesta johtuneita käsitteellisiä ongelmia, joten samojen aiheiden perusteellisempi ruodinta on varsin tervetullutta.

Konstailematon, poleeminen, hajanainen

Kiinnostavan julkaisun Lyhyesti sanomisen taiteesta tekee Feiringin ilmeisen laajan asiantuntemuksen ja tarkasti esille argumentoidun näkemyksen välinen jännite. Feiring käy kirjassaan läpi (nyky)aforistiikan vastakkainasetteluinakin purkautunutta monikasvoisuutta ilahduttavan puolueettomasti, mutta ei toisaalta peittele myöskään omia mielipiteitään.

Ehdottomasti parhaimmillaan Lyhyesti sanomisen taide onkin keskustellessaan, argumentoidessaan, jopa polemisoidessaan. Olen itse eri mieltä monista kirjan väitteistä, mutta tämä ei suinkaan häirinnyt antoisaa lukukokemusta, päin vastoin.

Feiringin kirjoitustyyli on lisäksi kiitettävän selkeä ja konstailematon. Lause kulkee jouhevasti. Lajiltaan julkaisu edustaa sinänsä ihan toimivaa kevytakateemista asiaproosaa lähdeviitteineen sekä laajoine kirjallisuusluetteloineen.

Olisin tosin toivonut, että viiteapparaattia olisi sovellettu yhtäläisen säntillisesti kautta linjan, kun tällainen mekanismi kerran on alkujaan kirjaan istutettu. Nyt osa leipätekstin kyseenalaisistakin huomioista jää viitteettömyydessään roikkumaan epämääräisen passiivirakenteen löysään hirteen: ”Aforismia on luonnehdittu varttuneemman ikäkauden kirjallisuudenlajiksi, esikoiskokoelman julkaisija onkin yleensä yli neljänkymmenen.” (s. 35)

Kuka näin hölmösti on luonnehtinut? Missä? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä kirjallisuutta pitäisi luokitella tai määritellä kirjoittajan iän – tai kuten kirjassa jatkossa tehdään, sukupuolen, asuinpaikan, ammattitaustan tai motiivien (!) – perusteella?

Toinen itseäni häirinnyt seikka on kirjan hajanainen dispositio. Kun 160-sivuisessa tietokirjassa on kolmisenkymmentä itsenäistä lukua monituisine alalukuineen, tulee kokonaisuudesta väkisinkin sekavan sorttinen.

Julkaisun käsikirjamaiset ominaisuudet liennyttävät sekalaisuuden vaikutelmaa, mutta ainakin osin kumulatiivisen materiaalin varaan rakentuvana yleisesityksenä kirjan jäsennys jättää silti toivomisen varaa. Osan lyhyemmistä luvuista olisi epäilemättä voinut surutta liittää yhteen kokonaisuuden koherenssin nimissä.

Formalistinen perspektiivi

Kirjassaan Feiring käy läpi aforistiikan ilmiöitä ilahduttavan laajalla otannalla. Mukana on niin teoreettisempaa kuin käytännönläheisempää tulokulmaa. Jos dispositio vähän ontuukin, on Lyhyesti sanomisen taide sisällön tasolla hyvin tasapainossa. Julkaisu palvelee uskoakseni yhtä lailla niin aforistiikan lukemisesta kuin kirjoittamisestakin kiinnostuneita kirjallisuuden ammattilaisia ja harrastajia.

Erityisen ansiokkaita ja näkemyksellisiä ovat aforismin kotimaista historiaa, nykytilaa ja viimeisen vuosikymmenen saatossa käytyä aforismipolemiikkia summaavat luvut. Kaikissa mainituissa osioissa olisi tosin ollut myös laajentamisen varaa; verrattain kiinnostavaa olisi ollut lukea esimerkiksi Feiringin näkemyksiä aforistiikan suhteista suomalaisen kirjallisuushistorian muihin ilmiöihin.

Kirjassa eritellään pintapuolisesti kyllä koko joukko aforismin ”lähilajeja”, mutta näkökulma jää enemmän tai vähemmän formalistiseksi. Esimerkiksi historiallinen perspektiivi olisi ollut kernaasti lisäperehtymistä ansaitseva aihealue. Etenkin tiivistä muotoa tavoittelevan aforistiikan rooli, suhde ja merkitys 1950-luvun lyriikan modernismin ilmaisutraditioon jää Feiringin käsittelyssä tyystin vaille huomiota.

Julkaisun loppuun liitetty kirjallisuusluettelo kaikista kirjoittajan tietoon tulleista, suomeksi julkaistuista aforismikirjoista on olennainen lisä kirjan työkalupakkiin. Feiring kirjoittaa aforismista innostavasti, eikä ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa lukija Lyhyesti sanomisen taidon luettuaan suuntaa oheistettu bibliografia kainalossaan kirjastoon lisälukemisen toivossa.

Eksklusiivinen tulokulma

Feiringin kirjan suurimmaksi ongelmaksi, tai vähintäänkin (vasta-)ajatuksenherättäjäksi, muodostuu Tiheiden ajatusten kirjan esipuheen tavoin aforismin omasta mielestäni turhan kireälle viritetty teoreettinen rajaus.

Erityisen ansiokkaita ja näkemyksellisiä ovat aforismin kotimaista historiaa, nykytilaa ja viimeisen vuosikymmenen saatossa käytyä aforismipolemiikkia summaavat luvut.

Feiring viittaa monesti omissa luonnehdinnoissaan Markku Envallin vuonna 1987 tarkastettuun väitöskirjaan Suomalainen aforismi. Keinoja / rakenteita / lajeja / ongelmia. Tuoreemman tutkimuksen puutteessa liki 30-vuotias väitös on epäilemättä tyhjää parempi peruskivi määritelmille. Toisaalta suomalaisessa kirjallisuudessa – ja suomalaisessa aforismissa – on ehtinyt kolmessa vuosikymmenessä tapahtua siksi paljon, ettei Envallin rajauksia ole välttämättä mielekästä hyödyntää ainakaan aivan sellaisinaan nykyaforistiikkaa luonnehdittaessa.

Feiring ottaa tämän toki omissa määritelmissään huomioon, mutta Envallilta periytyvä aforismin viisikohtainen tunnistuskehikko (lyhyys, tiiviys, ajatuksellinen painokkuus, tyylikäs muotoilu, proosamuoto) tuntuu sittenkin ohjaavan Lyhyesti sanomisen taiteen argumentaatiota varsin pitkälle.

Tiukasti rajattuun, muodollisiin perusteisiin pohjaavaan lajimäärittelyyn liittyy sekä teoreettisia että ideologisia ongelmia. Näistä tärkeimpänä mainittakoon ainakin itseäni tavattomasti häiritsevä eksklusiivinen asenne kirjallisuuteen, autoritääriseltä vaikuttava tarve sulkea suuri joukko poetiikkoja ja yksittäisiä tekstejä aforistiikan rajojen ulkopuolelle. Sitä, miksi näin tehdään, kirjassa ei kerrota.

Oireellinen, tai ainakin kuvaava, on aivan kirjan alkulehdiltä löytyvä alaluvun otsikko: ”Mikä ei ole aforismi? (Esimerkkejä)”. Lajin määritteleminen negatiivisen poissulkemisen kautta on nähdäkseni paitsi ideologisesti ongelmallista myös jähmeydessään traagista. Samalla, kun Feiring Envallin näkemyksiin tukeutuen kirjoittaa teoreettisten määritelmien seuraavan aina vasta kirjallisuuden jälkeen tai hännillä, rajaa eksklusiivinen ja formalistinen tulokulma aforistiikan ulkopuolelle runsaasti paitsi mennyttä ja nykyistä, myös ennen kaikkea tulevaa kirjallisuutta.

Tällaisessa tilanteessa niin virtuaalinen aforisti kuin potentiaalinen lukijakin on alati enemmän tai vähemmän pakotettu ennemmin noudattamaan sääntöjä kuin suhtautumaan avoimesti muotokielen mahdollisuuksiin. Maallikkona sitä tuppaakin ajattelemaan, että kirjallisuuden näkökulmasta paljon hedelmällisempi lähtökohta olisi hyväksyä kaikki uudet, traditioita ja lajirajoja rajustikin rikkovat kirjoitustavat osaksi aforismin elävää traditiota, muodosta viis.

Virallisten totuuksien kyseenalaistaminen lienee hankalaa, jos kyseenalaistaja puhuu virallisten totuuksien kielellä.

Yksinomaan muotoseikkojen ja sisällöltään epämääräisten arvottavien määreiden (”ajatuksellinen painokkuus”) ikeessä piehtaroiva kirjallisuus kun on kuin kuollutta kieltä, jonka kyky nostaa esiin ja käsitellä nykymaailman ongelmia on vähintäänkin kyseenalaistunut.

Virallisten totuuksien kieltä

Kysymys aforismin muotoseikoista ei ole ensimmäistä kertaa esillä Lyhyesti sanomisen taiteen sivuilla. Kuten jo edellä todettua, esittelee Feiring kirjassaan ansiokkaasti sitä poleemiseksikin äitynyttä keskustelua, jota aforismin luonteesta ja erityisesti muodosta on Suomessa 2000-luvulla käyty.

Mainittu keskustelu on keskittynyt pääosin rajalinjan perinteinen-kokeellinen hahmottamiseen. Vaikka Feiring esittelee tasapuolisesti kumpaisenkin keskusteluleirin argumentteja, olen lukevinani kirjoittajan itsensä päätyvän lopulta taipumaan enemmän traditionalistien kannalle.

Tämä ilmenee paitsi siinä, miten Feiring tukeutuu toistuvasti Markku Envallin nykynäkökulmasta tarpeettoman tiukkarajaisiin määritelmiin, myös siinä, miten Feiring argumentoi kokeellista aforismia kirjoittavien kirjailijoiden, varsinkin Tiina Lehikoisen ja Ville Hytösen kriittisiä, aforismin jähmeiden rajalinojen rikkomisen puolesta puhuvia keskustelunavauksia vastaan.

Erityisesti Feiring kritisoi niitä kokeellisten aforistikkojen julkilausumia näkemyksiä, joiden mukaan liian tiukka muotoseikkoihin tukeutuminen on tehnyt aforistiikasta niin sanotusti yhden totuuden taidetta. Feiringin mukaan ”Lehikoiselta ja Hytöseltä tuntuu jääneen kokonaan huomiotta aforistiikan perusolemus: aforismi kirjallisuudenlajina pyrkii kyseenalaistamaan totuuksia, ei julistamaan niitä.” (s. 50).

Aforistiikan traditioon olennaisesti kuuluva, yksinomaan kielen semanttiselle tasolle paikantuva kyseenalaistaminen on kuitenkin oman tulkintani mukaan aivan eri asia, kuin se kokonaisvaltaisempi aforismi-ilmaisun kyseenalaistaminen, mistä Lehikoinen ja Hytönen ovat puhuneet. Virallisten totuuksien kyseenalaistaminen kun lienee kovasti hankalaa, jos kyseenalaistaja puhuu virallisten totuuksien kielellä.

Jos ja kun ajatellaan, että tekstin muoto on olennainen osa kirjallisuuden merkityssisältöjä (siis jotain muutakin kuin ”tyylikästä muotoilua”), on niin sanottu perinteinen aforismi totta vieköön edustanut yhden totuuden kirjallisuutta; nykynäkökulmasta varsin yksiulotteisten kieli- ja kirjallisuuskäsitysten varassa operoivaa, muoto-opillisesti liki hengettömäksi rajattua väitelausekavalkadia.

Yhtä kaikki, Lyhyesti sanomisen taide on tervetullut ja hyödyllinen johdatus kotimaisen aforistiikan moninaisiin ilmiöihin. Yleisesityksen ja käsikirjan välimaastossa se palvelee epäilemättä niin vastainnostuneita kuin pidemmälle ehtineitä aforismin ystäviä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto