Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Menetelmällisen sodankäynnin uhri

Paavo Kässi, 15.3.2021
Sami Liuhto: Ja punaiset valkoiset 88 s., ntamo 2019

Jokaisella kirjalla ja kirjallisuudenlajilla on omat hyveensä, jotka perustuvat niille tyypillisiin esteettisiin päämääriin. Kokeellisessa runoudessa hyveet ovat erilaisia kuin harlekiiniromaaneissa, eikä viihderomaania pidä lukea kuin aseemista lyriikkaa. Viihteellisen tekstin arvioiminen voi olla hyvinkin konstailematonta: jos uuden sivun kääntäminen ei houkuttele, kirja on todennäköisesti epäonnistunut.

Kokeellisen tekstin kohdalla epäonnistumista on hankalampi osoittaa, sillä lukukonventioiden koetteleminen hämärtää arvioinnin paikkaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kokeellinen teos voisi paeta kritiikkiä. Se vain vaatii tarkempaa syyniä!

Alkuun Ja punaiset valkoiset vaikuttaa Liuhdon työksi suorastaan sovinnaiselta. Ei runoneliöitä eikä muita typografisia kommervenkkeja, ei palindromeja, lipogrammeja tai muita kirjoitusrajoitteita.

Kirjailija Sami Liuhdon tuotanto koostuu pitkälti erilaisista menetelmällisesti tuotetuista teksteistä. Ja punaiset valkoiset (2019) on uusi nivel Liuhdon rönsyilevässä tuotannossa. Sen julkaisemiseen liittyy myös ulkoisia motiiveja, sillä teos on valmistunut yhdessä Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset -sisällissotaromaanin (1919/2019) uudelleenjulkaisun kanssa, ntamon kustantamina molemmat.

Kustantamon kotisivuilla luvataan, kuinka ”Liuhto ottaa Kaatran koonnoksen käsittelyynsä ja uuttaa siitä uutta runoutta” vielä jatkaen, miten teos ”eksperimentoi eksperimentillä”. Ottaen huomioon, kuinka Liuhto on julkaissut pelkästään viimeisen parin vuoden aikana kymmenkunta kaunokirjallista teosta, voi hänen työskentelyään kuvailla enemmän tuottavaksi kuin luovaksi (kumpaakaan määrettä sen kummemmin arvottamatta).

Mitä Ja punaiset valkoiset onnistuu sitten uuttamaan?

 

Kielileikinlaskua

Alkuun Ja punaiset valkoiset vaikuttaa Liuhdon työksi suorastaan sovinnaiselta. Ei runoneliöitä eikä muita typografisia kommervenkkeja, ei palindromeja, lipogrammeja tai muita kirjoitusrajoitteita; on vain sarja otsikoituja runoja, jotka noudattavat yksinkertaista alku- ja loppusointuihin perustuvaa rakennetta. Teoksen kielessä on tavoiteltu vanhahtavaa balladikerrontaa. Tyypillisen lauserakenteen sijaan lauseiden predikaatit on pidätetty, ja säkeet muodostuvat pääosin kahdesta tai kolmesta, samaa alkusointua käyttävästä sanasta (ainoana poikkeuksena sana Babylon, jonka alkusointuinen B on saanut parikseen A-kirjaimella alkavan anomalian):

leikata leikillisesti
lappalaiseksi Lappeenranta
avuttomuudeksi Babylonin
asukkaista asumukset
monarkistisia monasti
makedonialaiset makeita
maalaisia maalaiskunnassa
Persiassa perukoilla
orjavoudin orjia
alati Aleksandrian alemmat
Kuhmoisten kuhnureilla
mäsähti mäsäksi mätämuna

 (s. 43)

Vanhahtavuuden mielikuva ei liity pelkästään 1900-luvun alun kirjalliseen perinteen mallintamiseen, vaan ”lastujen” ja ”laineiden” myötä teksti kurkottaa kauemmas kalevalaiseen lausuntaan. Tosin Liuhto ei tunnu tavoittelevaan mitään autenttista periodityyliä vaan pikemminkin luo omaan vanhahtavaa ilmaisuaan.

Arkaaisen tuntuinen ja alkusointuihin perustuva rekisteri alkaa nopeasti puuduttaa, mutta armoa ei anneta: koko kirja on alusta loppuun kirjoitettu samalla tyylillä. Variaatioita ei ole, sommitelmia ei kehitetä, eikä jännitteitä pureta. On vain suora sarja ja sen yksioikoinen toteutus. Aiheensa puolesta teos käsittelee sisällissotaa Kaatran työ lähdetekstinään, mutta kielen mieli on muualla. Tärkeintä tuntuu olevan proseduuri itse; ei se, mihin se tähtää.

Sarjallisuus ja menetelmällisyys ovat toki erinomaisia luovan kirjoittamisen välineitä. Menetelmällisyys kykenee tuottamaan tehokkaasti valtavan määrän vieraannuttavaa materiaalia kirjoittajan työstettäväksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tällaisella mekaanisesti tuotetulla lopputuloksella olisi sen kummempaa esteettistä tai viihdyttävyyteen perustuvaa arvoa.

Kuvaavaa on, kuinka menetelmällisen kirjallisuuden kantahahmon Raymond Queneaun Cent mille milliards de poèmes (”Satatuhatta miljardia runoa”, 1961) on alan klassikko, mutta tämän sonettigeneraattorin tekstillinen sisältö on lopulta merkityksetön verrattuna sen soveltaman metodologian radikaaliuteen. Queneaun toinen tunnettu teos, Tyyliharjoituksia (1947, suom. Pentti Salmenranta, 1991), pitää metodin taka-alalla. Se selittänee, miksi teos on kaunokirjallisena työnä lukukelpoisempi ja suositumpi.

 

Raskasta, eikä edes kovin kokeellista

Lukukelpoisuus ei toki ole itseisarvo, mutta ei ole lukukelvottomuuskaan. Liuhdon tekstin hankaluudessa ei mielestäni ole kyse kokeellisuudesta, jos käsitteellä tarkoitetaan pyrkimystä venyttää ilmaisun rajoja uusiin ja vieraisiin suuntiin. Ranskalaisfilosofi Alain Badiou on puhunut tapahtuman käsitteestä, jolla hän viittaa jonkin uuden ja ennen kokemattoman asian murtautumiseen osaksi todellisuutta. Badioulaista tapahtumaa seuraten kokeellinen ja uusi ilmaisu tarkoittaisi sitä, että taiteessa todella tapahtuu jotakin. Loputtoman taaksepäin katsomisen sijaan tapahtuu muutos, jonka myötä aika nytkähtää viimein eteenpäin.

Liuhdon tekstin eräs ongelma koskee sen suhtautumista aikaan. Badioulaisen tapahtuman näkökulmasta Ja punaiset valkoiset on lähes muuttumaton teos; jokainen sivu on samanlainen, jokaiseen uuteen säkeeseen lankeaa edellisen eleetön varjo. Runoilla on omat aiheensa, mutta niiden toisteisuus sekä säkeiden elliptisyys kyllästävät ilmaisun nopeasti yhdellä ja samalla tunnetilalla.

Kysymys kuuluu: missä kohtaa näitä säkeitä on osoitettavissa se ”uusi”, jota Liuhto Kaatran työstä kerran ”uuttaa”?

Runot muuttuvat yhdentekeviksi niin sisäisen rakenteensa kannalta kuin suhteessa toisiinsa. Otan esimerkiksi kirjassa eräälle aukeamalle jaetut runot ”Sun-sunnuntai aamuna” ja ”Pakenevat pakenijat”, joista ensin mainittu asettuu aukeaman vasemmalle sivulle:

murskatuin murtaa
murhatuista murheen
myrskyt myyden
mahtavampi mahtuu
kamaralle kammiosta
ilkiöitä ilkkuen
anteeksi anteli
hentoisin hentomielisyys

(s. 60)

 

Ja vastaavasti oikealla:

riutuminen riveihin
porttikäytävissä porvareihin
vanhuudenvakuutus vankeihin
vankilaviranomaiset vankileireihin
kostajan kostanut kostealle
oikeaksi oikealla oikealle
luojia luokaamme luokalle
tuupertunutta tuutia tuvanharjalle
uhmaavinakin uhmaten uhraamaan
tappajaisia tappajan tappamaan
rikosten rimpisuohon rinnakkain
harhauskoisia harjaantumattomain

(s. 61)

 

Kysymys kuuluu: missä kohtaa näitä säkeitä on osoitettavissa se ”uusi”, jota Liuhto Kaatran työstä kerran ”uuttaa”? Alku- ja loppusointujen raskaat ahtokulut kun eivät tee tekstistä vielä erityisen kokeellista. Säkeet, kuten ”kostajan kostanut kostealle” ja ”oikeaksi oikealla oikealle”, ovat latteita ja ponnettomia, mikä johtuu siitä, että niiden motiivi ja raison d’être on lähinnä rimmata. Tällä tavoin runot typistyvät yksipuolisiksi ja naiiveiksi sommitelmiksi, jotka leijuvat keskellä sivuja vailla sen kummempia kiintopisteitä.

Badioun filosofiasta löytyy Liuhdon teoksen kannalta myös toinen esteettisesti kiinnostava käsite, moneus. Badioun mukaan todellisuus rakentuu ryhmistä, ja myös jokainen yksilö on oma ryhmänsä, jonka osaset viittaavat toisiinsa. Ihmisen aistimassa maailmassa asiat sekoittuvat ja viittaavat toisiinsa, ja siksi tarkasteltaessa toista ihmistä tai taideteosta uudesta ja yllättävästä näkökulmasta se on silti mahdollista tunnistaa samaksi.

Tästä syystä taideteos, samoin kuin ihminen, on alati kiinnostava moneus, sillä molemmat kykenevät paljastamaan itsestään jatkuvasti uusia piirteitä ja säilyttämään salaisuuksia. Ei olekaan sattumaa, että Badiou nimittää kaikkia todellisuuden ilmiöitä ja ajatuksia ruumiiksi. Yksiulotteiset tulkinnat ovat mahdollisia vain paperille kirjoitettuina karkeina yksinkertaistuksina, sillä ne pyrkivät mallintamaan todellisuuden monipuolisuutta, eivätkä kokemaan sitä.

Liuhdon teoksesta puuttuu moneus siksi, että siinä ei ole mitään salaista. Jo ensimmäisellä sivullaan se tulee paljastaneeksi omat menetelmänsä, mikä johtaa välittömään tyhjenemiseen. Edetessään kirja ei muutu, vaan tarjoaa yhtä ja samaa sommitelmaa sivu toistensa perään. Jos Ja punaiset valkoiset -teosta kuvailisi yhdellä sanalla, se olisi pysähdys.

Modernin avantgarden tekniikat ovat lakanneet hetkauttamasta jo aikaa sitten. Uuden ajan runous tarvitsee aina uudet aseet.

Uuden runouden aseet

Menetelmällisen kirjallisuuden tyypillisen ongelma on rengin ja isännän roolien sekoittuminen. Menetelmissä ei ole mitään vikaa niin kauan kuin niitä ei pidä päämäärinä. Tässä piileekin Liuhdon teoksen keskeisin virhe: menetelmästä on tullut mestari, ja sen huomaa. Kirjan kieli toimii kuin taksonominen esillepano, jossa nippu Kaatran teoksesta poimittuja ilmaisuja on kääritty proseduurin pakkopaitaan.

Tämä toki voi olla tarkoituskin; voihan esteettistä kieltä käyttää herättämään lukijassa myös yhdentekevyyden ja turhanpäiväisyyden kokemuksia. Mutta eikö tällaista estetiikkaa ole jo nähty riittävästi? Modernin avantgarden tekniikat ovat lakanneet hetkauttamasta jo aikaa sitten. Uuden ajan runous tarvitsee aina uudet aseet.

Badioulle taide on ajattelua ja taideteos ajattelun eräs konkreettinen muoto. Taide murtaa vakiintuneita käsityksiä todellisuudesta, mikä kuvaa etenkin kokeellisen, siis tällä ”eksperimentillä eksperimentoivan” estetiikan piirteitä. Lupauksistaan huolimatta Liuhto ei onnistu murtamaan Kaatran teoksesta esiin muuta kuin tyhjää toistoa. Tuntuukin, että Liuhdon teoksen kohdalla sekä hyveet että päämäärä ovat hukassa.

Tästä syystä Ja punaiset valkoiset on mielestäni tarpeeton teos. Sitä vaivaa rytmin ja sommitelman puute, sen kieli on latteaa ja yksioikoista, ja kaikesta tulee tunne, että julkaisu on tehty vain tekemisen itsensä vuoksi. Ja punaiset valkoiset ei kerro sisällissodasta saati Kaatran teoksesta mitään uutta, eikä se kykene herättämään kokemusta taiteen moneudesta. Se on yksiulotteinen työ, joka ei ole millään tavalla elävä. Enkä minä halua lukea hengetöntä kirjaa.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto