Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tikkutiistaista lintujen ylösnousemukseen

Jani Saxell, 12.11.2007
Sami Markkanen: Ilmaa kevyempi s., Daimon 2007

Sami Markkasen (s. 1973) esikoisromaanin alaotsikko on ”Mahdollisuuksien kirja”. Mottona on lainaus Unto Monoselta: ”Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.” Pääsiäisviikkoon ja Helsingin ja Pieksämäen välille viritetty ihmismosaiikki kysyy, missä määrin ihmisenä olo on ulkoa päin määräytyvää nurkkaan ajautumista ja tappion myöntämistä, missä alkaa elämän oikku ja vapaus.

Eksistentialistisesta minärimpuilusta tulee mieleen nuori Juha Seppälä. Markkanen ankkuroituu kirjalliseen perinnemaisemaamme. Toisaalta hänessä on aineksia pohjoisen havumetsävyöhykkeen Faulkneriksi: kerronta on tiheää ja kokeilevaa. Pornokaupan väliverhoista mennään Platonin luolavertaukseen, avohoitopotilaiden kohelluksesta luontomystiikkaan, jopa uskonnolliseen kuvastoon. Pienessä kirjassa riittää rupea ja runoa.

Ilmaa kevyempää voi lähteä lukemaan tummanpuhuvana sosiaalisena realismina. Henkilögalleriaan kuuluvat sokeutunut, aikamiespoikansa kanssa asustava Taimi, mielenterveysongelmainen entinen veturinkuljettaja Markku ja valvontakameralla asiakkaitaan tarkkaileva aikuisviihdekauppias Jormakka.

Täsmätylytys ja kovaksi keitetty dialogi voisivat olla Arto Salmista. Kun Jormakka värvää ”avohoitopotilaan univormussa”, likaisessa toppatakissa kulkevaa nuorukaista mukaan bisneksiinsä, luonneanalyysi tehdään rautakangella.

”(…) Jos sun kolvin ja ylähuulen välissä ei olis tota yhdysojaa, sun lärvis olis ku tehty harmaan talouden palvelukseen.

”Se sanoo jees, notkeasti, niin kuin kuumennettua lattarautaa taivutettaisiin nopealla nykäisyllä 90:n asteen kulmaan.”

”Manfågeleita” ja ”ihme hiihtäjiä” Markkasella riittää, mutta lentämisen taito on hukassa myös ylemmissä tuloluokissa: vaatesuunnittelija Outi ja häntä roimasti vanhempi kiinteistönvälittäjä Ceder mittailevat ihmisten välistä etäisyyttä hyvin valaistussa, lasiseinäisessä talossa Jollaksessa. Pariskunnan tunnetasolla ohueksi jäävää suhdetta painaa molempien entisten rakkauksien varjo.

Yhteiskunnan yöpuolen kuvaaja

Suomalaisen yhteiskunnan yöpuolen näkemyksellisiä kuvaajia ei ole paljon, nyt kun Salminen ja Reko Lundánkin ovat poissa. Lähinnä tulevat mieleen Kreetta Onkeli, Hanna Marjut Marttila ja Olli Hyvärinen. Markkasen avaus on tervetullut tässäkin suhteessa.

Markkasen hämäräkulkijat etsivät rutiineistaan ”pelastusrengasta tarpeettomuuden meressä”. Jääkaapin keskiolutrivistöt ovat ”(…) ruskeankimalteleva rukoustaulu, kirkas sula mässing, hengen voitto lihasta”. Rujosta rähjäproosasta on sittenkin lyhyt matka eksistentialistiseen uskon ja epäuskon kilvoitteluun, jatkuvaan jaakobinpainiin ja filosofiseen etsintään.

Sävähdyttävät, kilahtelevat ja kirskuvat kielikuvat saavat ympäristön näyttäytymään samaan aikaan tuttuna ja outona. Pihapiiri on kuin Afrikan kartta löytöretkien alkuajoilta, maailma väistelee henkilöiden ääriviivoja. Ei tarvita filosofian luentoja, sokean naisen hapuilu ”eteisen kuivuneessa puronuomassa” tai pääsiäisruokien tajunnanvirtainen laitto riittää.

Varsinaista juonta romaanista ei löydy kuin siteeksi. Ilmaa kevyemmän rakenne tuo pikemminkin mieleen Short Cuts–Oikopolkujen, Magnolian ja Crashin kaltaiset episodielokuvat. Kukin omassa pimeyden laaksossaan vaeltavat ihmiset törmäilevät toisiinsa sattuman tai sukusiteiden kautta. Yhden itsetuho on toisen uuden elämän alku.

Markkasen euro-Suomi on groteski ja rupinen paikka, elämä arvaamatonta ja käsiin hajoavaa. Kirjailijan kieli on kaunista ja merkityksillä ladattua, joskus pakahduttavuuteenkin asti:

”Ceder puhuu saaresta niin kuin olisi löytänyt paikan, jossa linnut ovat silloin kun ne eivät ole lintuja. Outi vajoaa istumaan, valo käy hänen päälleen kuin hirveä häpeä. Sulattomuus sai sen näyttämään suuremmalta, Ceder sanoo, niin kuin jokaisen linnun sisällä olisi toinen olento, alaston, paljon suurempi ja ihmisenkaltainen.”

Maailman ja ihmisen arvoitusta tässä ratkotaan. Tai pikemminkin kysytään ja jäädään kuljeksimaan. On turha odottaa monikerroksisen romaanin ainakaan tyhjentyvän yhdellä lukukerralla. Tekemisiään kirjailija ei todellakaan liikaa selittele.

Perusteellisesti hinkattu mietelauseiden paraati

Ilmaisulliset viulunkielet on kenties vedetty liiankin kireiksi. Tuntuu, että tekstiä on hinkattu kustannustoimittajan kanssa perusteellisesti ja kaavittu pois kaikki löysä. Lukija kaipaisi paikoin myös rennompaa kerrontaa ja kuvausta, ei pelkästään päässä soimaan jäävien mietelauseiden paraatia. Lupaavan kehittelyn ja hahmojen rakentelun jälkeen romaani loppuu turhan äkkiä.

Nämä ovat kuitenkin pieniä vikoja lupaavassa ja taatusti omaäänisessä esikoisessa. Ilmaa kevyempi on keravalaisen Kari Saviniemen Daimon-kustantamonn syksyn uutuuksia. Kustantamo julkaisee kirjan-pari vuodessa ja vaikuttaa myös panostavan niiden ilmeeseen esineinä. On sääli, jos keskeisten kirjailijahautomoiden ja esteettisten yhdenmukaistamislaitosten ulkopuolella kasvanut Markkanen jää kirjallisessa huomiotaloudessamme äänekkäämpien uutuuksien jalkoihin.

Loviisalaistunut Markkanen viivähti Helsingissä opiskelemassa folkloristiikkaa ja yleistä kirjallisuustiedettä. Virtaviivaistetun, hyperkierroksilla käyvän maailman betonierämaiden kaikennielevyyden edessä ahdistuvana luontomystikkona Markkasessa on Timo K. Mukan vikaa. Myös Marja Kyllösen ja Maria Peuran proosamuotoinen, moderni kansanrunous käyvät mielessä.

Synkkää ja säälimätöntä Markkasen inhimillinen passio toki on, muttei tyystin lohdutonta. Toivo kulkee alusta asti mukana, paisuttelematta ja rivien välissä. Toisena pääsiäispäivänä päästään jo siipien varaan, yllättävään ylösnousemukseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto