Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Beckettin antinovellit - näppärää kokeilua

Reijo Virtanen, 15.6.2000
Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja s., LIKE 2000 Kääntäjä(t): Anni Sumari

Harvoin tulee luettavaksi sellaisia tekstejä kuin Samuel Beckettin Piiritetyn huoneen novelleja (1946). Tekstit tyrkyttävät niin hanakasti muotokokeilujaan, että sisällölliset merkitykset tuntuvat tyystin jäävän toisarvoiseen asemaan. Kokoelma sisältää tekstit Karkotettu, Rauhoittava lääke ja Loppu, jotka jo nimessä on määritelty novelleiksi. Tuon lajin kriteerit eivät niihin kuitenkaan sovellu.

Päinvastoin on ilmeistä, että novellin laji on lähtökohta, josta tekstien kerronta tahallisen täsmällisesti pakenee poispäin rikkoen kaikkia 40-luvulla tunnettuja novellin piirteitä. Ne siis ovat itsetietoisia antinovelleja. Juonellisen jännitteen synnyttävää perusristiriitaa ei ole tekstin alussa tai se on mitätön, kuten Karkotetun ongelma siitä, miten portaiden lukumäärä lasketaan oikein. Päähenkilön persoonallisuus ei rakennu henkilökuvaksi ulkoisen tai sisäisen toiminnan kautta. Syyn ja seurauksen lait eivät ole voimassa. Peräkkäisinä kerrotut tapahtumat eivät kytkeydy ainakaan kausaalisesti yhteen, vaan ovat irrallisia, samalla aika ja paikka alituiseen vaihtelee. Tarinaa ei ole, vain tarinan pätkiä. Jos tarkoitus on ollut rakentaa tekstit juonen sijasta symboliikan varaan, sekin on hajanaista ja hämärrettyä.

Beckett selvästi kokeilee myös ilmaisun ulottuvuuksia. Kaikki kolme tekstiä ovat monityylisiä. Kehityskertomuksille ominainen juhlallinen tyyli katkaistaan omituisella jutulla päähenkilön tavasta ”paskantaa housuihin’, metaforisen tyylin sekaan ympätään kuvaus pieruista, ”jotka päästivät imaisevan äänen ja haihtuivat suureen ei-milloinkaan’. Groteskin alatyylin lisäksi tekstit leikittelevät makaaberilla: omalla kuolemalla, mätänemisellä, parittelulla kuolleiden ruumiiden kanssa.

Lukukokemus on absurdi. Beckettin antinovellit eivät kuitenkaan mielestäni ole absurdin maailmankuvan tai elämänfilosofian pukemista kaunokirjalliseen asuun niin kuin Camus’llä, vaan ”mielettömyyden’ vaikutelma on esteettisen kikkailun tulosta. Kääntäjä Anni Sumari viittaa monien tutkijoiden tulkintoihin, että ”itse asiassa kaikkien Beckettin teosten minä-kertoja on yksi ja sama, universaalin, kärsivän ihmisen kuva’.

Piiritetyn huoneen teksteissä kärsimys, jos sitä on, ei yllä koskettamaan, vaan hukkuu surrealistiseen assosiaatioiden virtaan. Todennäköisesti tekstit ovat vain näppäriä harjoitelmia jotain muuta, ”suurempaa’ teosta varten.

Kokoelman ansiot ovat värikkäässä ilmaisussa, ja sen onnistumisesta kiitos kääntäjälle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto