Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Me saamme ruumiimme anteeksi

Veli-Matti Huhta, 31.8.2019
Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton 185 s., Teos 2018 Kääntäjä(t): Caj Westerberg

Mitä sanoa sanoinkuvaamattomasta?

Onko kyseessä jatkuva puheen pyörre ilman alkua tai loppua? Onko se monologi, joka haastaa totunnaiset logiikan kategoriat? Yrittää särkeä ne, epäonnistuu katastrofaalisesti, eikä välitä siitä vähääkään? Jos se on liikettä, se etenee yhteen suuntaan, palaa takaisin, etenee toiseen suuntaan, palaa, ei liiku minnekään, on äkkiä ihan muualla. Se imaisee mukaansa. Siitä päätellen kyseessä on pyörre.

Kenties hyvin yksinkertaisia faktoja: Samuel Beckett (1906–1989) kirjoitti romaanin L´Innommable vuosina 1948–1949. Toisen maailmansodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä taistellut suhteellisen tuntematon irlantilaiskirjailija oli vaihtanut kirjoituskielensä englannista ranskaksi. Syitä vaihdokseen lienee ollut useita, eikä muutos ollut niin äkkinäinen kuin joskus on haluttu esittää. Kärjistäen: muutamassa vuodessa 40-luvun lopulla Beckett kirjoitti ”uudella” kielellään sen tuotannon, joka nosti hänet maailmanmaineeseen ja josta hänet edelleenkin muistetaan.

Teos herätti tyrmistystä. Jopa Ranskassa, jossa oli totuttu kaikenlaiseen, romaani vailla henkilöitä ja kertomusta oli kova pala.

L´Innommable tuli merkitsemään romaanitrilogian päätösosaa. Ensimmäinen osa Molloy ja toinen osa Malone meurt julkaistiin kirjoina Ranskassa 1951, L´Innomable 1953. Beckett käänsi trilogiansa englanniksi itse. Päätösosan kohdalla käännösprosessi oli ilmeisen vaikea, englanninkielinen romaani Unnamable julkaistiin vasta 1958. Erinomainen selostus kirjan synty- ja julkaisuhistoriasta sekä sen vastaanotosta löytyy esimerkiksi Steven Connorin toimittaman The Unnamablen Faber & Faber -laitoksen esipuheesta (2010).

Teos herätti tyrmistystä. Jopa Ranskassa, jossa oli totuttu kaikenlaiseen, romaani vailla henkilöitä ja kertomusta oli kova pala. Varhainen innostuja ja ymmärtäjä oli kirjailija-filosofi Maurice Blanchot (1907–2003). Hän kirjoitti kirjasta tuoreeltaan La Nouvelle Revue française -lehteen esseen maintenant? Qui maintenant? (1953). Blanchot´n epistemologinen luenta sai aikaa myöten vaikutusvaltaisen aseman, siitä tuli eräänlainen romaanin puolivirallinen tulkintakehikko. Viime aikoina kirjaa on pitänyt esillä – omista lähtökohdistaan – toinen vaikutusvaltainen ranskalaisfilosofi, Alain Badiou (s. 1937).

Teos herätti tyrmistystä, eikä vähiten Beckettissä itsessään. Steven Connorin tulkinnan mukaan L´Innomablessa kirjailija saapui rajalle, josta hän ei enää voinut jatkaa pidemmälle – ei entisin välinein eikä entisen kirjallisen strategian puitteissa. Samalla L´Innomable tuli merkitsemään Beckettin romaanituotannon huipennusta.

Nyt tämä tyrmistyksen lähde, tämä huipennus on tullut suomeen, mestarirunoilija ja -suomentaja Caj Westerbergin työnä, ja saanut nimekseen Sanoinkuvaamaton. Jos Beckettin oma käännös ranskasta englanniksi oli tuskallisen prosessin tulos, on myös Westerbergin retken täytynyt olla kivikkoinen. Sitä suurempi syy on näin uskoa, koska tästä tuskasta ei suomennoksessa näy jälkeäkään; siinä on vain Beckettin tuskaa. Westerberg on aiemmin suomentanut Beckettin romaanit Watt (2006) ja Malone kuolee (2007) sekä runovalikoiman Miten sanoa – runoja vuosilta 1930 – 1988 (2006, kaikki Basam books). En voi kutsua Sanoinkuvaamattoman suomennosta sensaatioksi – sensaatio se olisi ollut ilmestyessään 1960-luvulla – mutta paremmasta käännöksestä ei ole väliä. Ei voi olla.

Uljas katastrofi

Johdannossaan Logiikan tieteeseen Hegel kirjoittaa: ”Logiikka pitää näin ymmärtää puhtaan järjen järjestelmänä, puhtaan ajatuksen valtakuntana [- – -] tämä sisältö on Jumalan esitystä sellaisena kuin hän on ikuisessa olemuksessaan ennen luonnon ja äärellisen hengen luomista” (G. W. F. Hegel: Logiikan tiede I, s. 58, suom. Ilmari Jauhiainen; kursivointi alkutekstissä). Tästä lähtökohdasta (jos asia yksinkertaistetaan äärimmilleen) järjestelmä rakentuu kohti yhä suurempaa äärellisyyttä, konkreettisuutta, mitattavuutta ja yksityiskohtaisuutta – sanalla sanoen todellisuutta.

Sanoinkuvaamattoman projekti on, ainakin näennäisesti, päinvastainen. Siinä ”se-joka-puhuu” on äärimmäisessä äärellisyyden tilassa ja kamppailee sitä vastaan, pyrkii sitkeästi irti ja vapaaksi äärellisyyden loogisista kategorioista, asettaa ne kyseenalaisiksi yksi toisensa jälkeen.

Itse asiassa koko romaani on sotaa kaikkea mitattavaa vastaan.

Esimerkki: ”Mutta tämä paikka, kuten olen jo antanut ymmärtää, on ehkä avara, vaikka ei ehkä olekaan läpimitaltaan kuin kolme ja puoli metriä. Rajojen havaitsemisen kannalta nämä kaksi asiaa ovat keskenään samanarvoiset. Minua miellyttää ajatella, että olisin itse keskellä, mutta mikään ei ole vähemmän varmaa” (s. 10). Tai: ”Toisinaan uskon kykyyni erottaa toisistaan huonon ja sitä huonomman. Voi olla että ulottuvuudet käsitteissä eilen ja tänään sen sijaan karkaavat minulta, mutta ei se mainittavasti vähennä sitä tyydytystä, minkä saan olennaisen omaksumisesta” (s 60).

Aversio rajan, etäisyyden tai ajan kategorioita kohtaan on ilmeinen. Eikä asia jää tähän, samankaltaisen käsittelyn saavat esimerkiksi yksikön ja monikon, liikkeen ja liikkumattomuuden, identtisyyden ja ei-identtisyyden käsitteet, jopa olemisen ja ei-olemisen käsitteet. Itse asiassa koko romaani on sotaa kaikkea mitattavaa vastaan. ”Se-joka-puhuu” liikkuu luonnon ja äärellisen hengen läpi yrittäen jättää ne taakseen. Tässä mielessä Sanoinkuvaamaton on ”epälogiikan tiedettä”, tai ehkä pikemminkin ”logiikan epätiedettä”. Matkan määränpäässä ei kuitenkaan odota sen paremmin jumala kuin ”ikuinen olemuskaan”.

Projekti on auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, kaiken aikaa törmätään mittoihin ja määriin, jopa niin banaaleihin kuin ”kolme ja puoli metriä”. Epätiede ajautuu välttämättä katastrofiin. Ja juuri tässä epäonnistumisessa on sen syvä tragiikka, sen majesteettinen uljuus – ja juuri tämän epäonnistumisen, siltä tuntuu, Beckett haluaa esittää.

Hän on pelkkä muodoton läjä, hänellä ei ole minkäänlaisia kasvoja, joista kärsimyshistoria heijastuisi, mutta hän on järjestäytynyt läjä, jonka asettuminen, kasaan painumisen ja kyyristymisen aste, tarjoaa asiantuntijoille epäilemättä tilaisuuden arvioida millaiset mahdollisuudet heillä on nähdä sen pian hypähtävän tai huomaamattomasti hajoavan tai valuvan pois niin kuin joku joka on lyöty kuoliaaksi” (s. 101) – naivin reduktionistista tai ei, mutta lukiessani kuvauksia kaikista näistä fyysisistä epämuodostumista, puuttuvista jäsenistä, ruhjoutuneista piirteistä ja kyvyttömyydestä liikkua en voi olla ajattelematta romaanin kirjoittamisajankohtaa ja juuri päättynyttä toista maailmansotaa. Esimerkkiaineistosta ei ollut pulaa.

Sanoinkuvaamaton pitää kokea itse, ja ennen kaikkea: se kannattaa kokea itse. Sen lukemista ei voi lopettaa.

Sanoinkuvaamattoman sisällön kuvaaminen ei onnistu, eikä oppaistakaan, edes epätavallisen valistuneista kuten Blanchot, Badiou tai Hegel, ole juuri apua. Sanoinkuvaamaton pitää kokea itse, ja ennen kaikkea: se kannattaa kokea itse. Sen lukemista ei voi lopettaa. On tavallista, että lukiessa haluaa tietää mitä on seuraavalla sivulla. Sanoinkuvaamattoman tapauksessa haluaa tietää mitä on seuraavalla rivillä – ensimmäisellä rivillä ei ole käytännössä mitään, josta voisi päätellä toisen rivin sisällön. Siitä Sanoinkuvaamattoman (minun kokemusmaailmassani) lähes ainutlaatuinen tiheys.

Westerbergin suomentajanarsenaalia ei voi tässä kuin ihmetellä: tekstin inhottavat anatomiset yksityiskohdat, käsitettävyyden rajaa (sitä ylittämättä) lähestyvät passukset, lyyriset tihentymät – kaikki sujuu.

Nimetön sankari on ehkä ihminen”, sanotaan kirjan takakannessa. Päätellen siitä millä antaumuksella ”sankari” puhuu (”sanoja täytyy sanoa niin kauan kuin niitä on”, s. 135), puhuu itsestään ja säälii itseään, hän epäilemättä on ihminen. Elämä on sanoja. Minun elämäni on sanoja minusta.

Waiting for Afrodite

Luciano Berion (1925–2003) Sinfonian (1969) kolmannessa osassa orkesteri soittaa lainauksia länsimaisen musiikin mestareilta Beethovenista Bouleziin. Samalla kahdeksanääninen kuoro resitoi rinnakkain ja päällekkäin lainauksia toukokuun 68 iskulauseista, James Joycelta, säveltäjän päiväkirjasta – ja Sanoinkuvaamattoman alusta (englanniksi). Berio kutsui tätä sitaattien mosaiikkia purjehdukseksi Kytheraan. Laiva on lastattu kukkuroilleen musikaalisia ja tekstuaalisia aarteita.

Rääkätty liha saa vapahduksensa, me saamme ruumiimme anteeksi.

Antiikin mytologiassa Egeanmeressä sijaitseva Kytheran saari on Afroditen synnyinpaikka. Sanoinkuvaamaton – lahja rakkauden, mutta myös fyysisen kauneuden, hedelmällisyyden ja ruumiillisuuden jumalattarelle? Olisiko tässä asetelmassa jotain miettimisen arvoista? Ainakin se vahvistaa ruumiillisuuden asemaa Sanoinkuvaamattoman keskeisenä tulkintahorisonttina. Juuri ruumiille Beckett varaa ”raaimman” käsittelynsä: antaa sen silpoutua, kuihtua ja märkiä. Tämä (katolisen tradition sävyttämä?) lihan kiduttamisen ja rankaisemisen teema hyppää silmille, ravistaa lukijaa, tuntuu lukijan ruumiissa saakka.

Mutta samalla kun me menemme ruumis ruhjottuna kohti Kytheraa, lähtee Afrodite simpukankuorellaan kohti meitä, Kyprosta, ja tuo lahjanaan ruumiin kauneuden ja lihan ilot: dialektinen prosessi jos mikä. Rääkätty liha saa vapahduksensa, me saamme ruumiimme anteeksi.

Sopii toivoa ja odottaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto