Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ikkunan takana maailma

Juha Siro, 21.4.2004
Sanna Karlström: Taivaan mittakaava s., Otava 2004

Nykyään moni kirjoittaja on kulkenut samojen kiintopisteiden kautta matkallaan runoilijaksi kustantajan talliin. Ensin julkaistuja tekstejä lehdissä ja antologioissa. Sitten menestystä kirjoituskilpailuissa – ja lopulta debytointi MotMotissa, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjassa.

Sanna Karlström on julkaissut runojaan mm. Reviiri-antologiassa, hänet palkittiin J. H. Erkon kilpailussa vuonna 2003 – ja tuskin uusin MotMot oli ehtinyt lukijoiden käsissä kulua, kun hänen esikoiskokoelmansa, Taivaan mittakaava, julkaistiin. Määrätietoisuus ja sinnikkyys kantaa lopulta hedelmää. Kun tällaisen tien on kulkenut, on lupa odottaa, että tekstit ovat matkan varrella valmiiksi hioutuneet. Tämän suhteen Karlströmin kokoelma ei petä. Taivaan mittakaava esittelee valmiin runoilijan.

Sivustakatsojan säkeitä

Karlströmin lyriikan perusvire on kiinni modernismin perinteessä. Jos tarkempia tyylianalyysejä yleensä kaivataan, häneen voisi soveltaa myös uusromantikon määrettä, kun muistaa, miten kolikolla on aina kaksi puolta. Siinä missä vaikkapa Joni Pyysalon lyriikka on avoimena virtaavaa, Karlström käyttää etäännytyksen keinoja. Läheisyyden ja rakkauden kuvissakin välimatka toiseen ihmiseen säilyy aina:”Me nukumme vastakkain, minä ja herra A. // Kun hän lepää, ovat esineet valkeita ja elottomia, / hän juo kupillisen kahvia, ja väri alkaa vähitellen kiertää.”

Juuri etäännytys on Karlströmin runojen avainsana. Teksteihin kirjoitettu minä sulkee itsensä huoneisiin ja tunteiden taakse niin, että alkaa epäillä omaakin eksistenssiään: ”Istun sängynlaidalla ja pelkään ettei minua olekaan.”

Pelko on aiheellinen, runojen kokija on eteerinen ja hauras. Kirjoitettu maailma jää ikkunoiden läpi nähdyiksi kuviksi. Silti henkäyksen keveydessä on mahdollisuus kokea pienetkin tapahtumat ja tunteiden liikahdukset niin voimakkaasti, että ilman suojaa kaikki voisi pirstoutua. Oma minä voi ankkuroitua arkeen minimaalisen kuvan kautta: ”Pöydällä leipäpala, hampaittesi jäljet, / rattaan puolikas. / Jostain voi vielä olla varma.” Siinä se on, runoilijan kyky havaita, tuntea ja oivaltaa jotain asioista, joihin muut eivät kiinnittäisi vähäisintäkään huomiota.

Karlström on esteetikko, silmän runoilija, joka kasvattaa vertauksensa ja metaforansa kuvista. Hänen auditiivisimmatkin säkeensä kulkevat visuaalisen sordiinon lävitse: ”Sen illan istuimme kalloniloisina, / ikkunoissa maisema, / ja minä puhuin kuin pikkutytöt, / kimeästi ja viiltävästi kuin junan pilli.”

Tilan poetiikkaa

Tilan käsitys runossa välittyy voimakkaana esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin lyriikasta. Siinä missä Mannerin asteikko on laaja – kaivon pohjalta avaruuden akselille saakka – Karlströmin runot rajautuvat ikkunoiden taakse, huoneisiin, joista katsotaan ulos. Taivaan mittakaava, kaupunki ja elämä nähdään lasin lävitse.

On hämmästyttävää, että kokoelmassa mainitaan ikkuna tai ikkunalasi kaksikymmentäkaksi kertaa. En olisi valmis poistamaan niistä yhtään. Lasi eristää, mutta sen läpi näkyy ja se on särkyvää. Ikkuna symboloi sitä, mihin koko Karlströmin kirjan tematiikka kiteytyy: ”Yöllä sinulla on ikkuna sisään, / oma heijastuksesi lasissa. / On kuviteltava talot, / pääteltävä kaupunki, sen reuna / on ommeltu multaan.”

Tähdet tai metsä voivat vilahtaa Karlströmin runoissa, mutta kokemusmaailma rajautuu rakennuksiin ja huoneisiin. Arkkitehtuurin käsite kiertyy myös ihmiseen, joka sitä suunnittelee: hänellä on valkea paita, jonka kravatti halkaisee, hän piirtää laitojen ylitse ja rakentaa kaupunkeja, hänen ikävänsä on viivasuoraa. Näin tilan käsite siirtyy kahden ihmisen suhteeseen saakka.

Sivullisuuden psykologiaa

Monet runoilijat ovat käsitelleet lapsuutta ja naiseksi kasvamista. Jotkut peitetysti kuten Johanna Venho esikoisessaan Postia Saturnukseen, jossa hän kirjoittaa ihoon jääneistä sormen ja kämmenen jäljistä ja siitä, miten maailmaa pitää vieläkin katsoa pinnasängyn kalterin takaa. Merja Virolainen puolestaan kuvaa kokoelmassaan Pilvet peittävät sisäänsä pilvet lapsen kokemaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa hyvin suorasukaisesti. Karlströmin kirjan osastossa nimeltään “Pienet tytöt” on pelkoa ja surumielisyyttä, jonka takana oleva voima ja monitulkintaisuus jäävät kätköön lauseiden taakse: ”Sadussa lapset nukkuvat piirongin vetolaatikoissa. / Se on pelottava satu äiti. / Sylisi pimeässä karhunrauta entä jos unohdat minut? / Minä käperryn hiljaa pöytälaatikkooni, / vain sanojen kirskuna turvonneessa puussa, / tätä sinä et saa auki, äiti, et saa unohtaa / millaisia ovat ne asiat, joilla ei ole nimeä pimeässä.”

Karlströmin kokoelmassa kuljetaan usein salaisuuksien kynnykselle, mutta ovi jää avaamatta. Runojen monet tulkinnat ovat mahdollisia, vetäytyminen ja padottujen tunteiden aavistettava voima lepää säkeiden yllä. Tärkeämpää kuin se, mitä koetaan, on kaikki, mistä ei päästä osalliseksi. Toiveiden läpi elämisellä on tapana murtaa unelma, osoittaa se vähäisemmäksi kuin kuvitelmat olivat sen luoneet.

Karlströmin runoissa tapahtumat kuvataan sivullisen näkökulmasta. Elämään heittäytyminen olisi mahdollista, mutta päätösten aika on myöhemmin. Niin kauan kuin lopullisia valintoja ei ole tehty, kaikki on mahdollista: ”Poika vihelsi parvekkeelta kuin lintu / ja pudotti tytölle avaimen, / kuin lintu kun seisoin mykän pensasaidan vieressä / ja toivoin että varjeltuisin rakkaudelta.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto