Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lesborakkautta sodan jaloissa

Heidi Lakkala, 13.10.2007
Sarah Waters: Yövartio s., Tammi 2007 Kääntäjä(t): Helene Bützow

Sarah Watersin Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Se lähtee liikkeelle vuodesta 1947, jolloin suurvallan jälleenrakennustyö käynnistyy. Romaani liikkuu ajassa taaksepäin ja tarkastelee seuraavaksi sota-ajan kuohuntavaihetta vuonna 1944, mikä muodostaa kovan ytimen keskushenkilöiden kohtaloissa. Vuoden 1941 ilmapommituksista saakka Waters on taustoittanut neljän lontoolaisnuoren elämää ja kuljettanut heidät sodan jaloissa kokemaan siihenastisen elämänsä kovimmat koettelemukset. Vuosi 1944 on ratkaiseva. Siihen kulminoituu menneisyys, ja siitä johtaa tie tulevaisuuteen.

Yövartio jakaantuu kolmeen osaan: 1947, 1944 ja 1941. Romaanin rakenteellinen ratkaisu yllättää myönteisellä tavalla. Ensimmäisessä osassa Waters esittää lukuisia kysymyksiä ja vihjaa salaisuuksista, joiden selityksiä joutuu etsimään menneisyydestä. Romaania lukee kuin salapoliisiromaania. Kaikki arvoitukset eivät silti saa ratkaisua 500-sivuisen mestariteoksen lopussakaan. Lukija saa tyytyä seuraamaan neljän keskushenkilön jalanjäljissä kappaleen matkaa ja heittämään heille haikeat hyvästit keskellä elämän kiihkeintä sykettä.

Sarah Waters (s. 1966) on englantilainen kirjailija, jonka kolme ensimmäistä romaania ovat Dickens-vaikutteisia. Viktoriaanis-goottilaisiin keitoksiinsa Waters tosin on hätkähdyttävän tuoreella tavalla lisännyt säväyksen lesborakkautta ja nykyihmissuhteiden ongelmia. Britannian kirjakauppiaiden liitto on kahdesti nimennyt Watersin vuoden kirjailijaksi. Romaanista Silmänkääntäjä (2002, suom. 2006) hän pääsi loppumetreille sekä Man Booker- että Orange-romaanipalkintoja jaettaessa. Kirjallisuuslehti Granta valitsi Watersin vuonna 2003 nuorten lahjakkuuksien listalleen.

Yövartiossa Waters siirtyy lähemmäksi nykyaikaa. Silti hän on säilyttänyt kykynsä muotoilla lihaa historian luiden päälle. Sota-ajan Lontoo herää henkiin hänen käsittelyssään, ja lukija seuraa taikatemppua huumaantuneena. Konekirjoitusmustetta pyyhkii käsistään ja savukkeenhajua löyhyttelee sieraimistaan melkein kirjaimellisesti, kun Waters loihtii silmien eteen kokonaisen elämäntavan 40-luvun pulavuosilta.

Romaanin autenttinen kuvaus vakuuttaa. Waters ei kirjoita virallisen historiankirjoituksen mukaista sotadokumenttia vaan avaa näkymän pimennettyihin huoneisiin ja hamstrattujen elintarvikkeiden lihottamiin teehetkiin, pienen ihmisen näkymiin pimennysverhojen raosta.

Yövartiosta voi erottaa kaksi keskeistä teemaa. Yhtäältä siinä pohditaan onnea ja onnettomuutta sodan melskeissä. Toisaalta kuvaus keskittyy samaa sukupuolta edustavien romanttisiin suhteisiin ja niiden kehitykseen. Etenkin lesborakkauden kuvaus hätkähdyttää suorasukaisuudellaan.

Intohimon rajattomuus

Kaunis ja yläluokkainen Kay toimii sodassa ambulanssinkuljettajana. Hän ponnistelee ihmishenkien pelastamiseksi Lontoon synkillä kaduilla ja haaveilee harmonisesta elämästä luottavaisen vaimon kanssa. Hänen suurin surunsa piilee siinä tosiasiassa, ettei hän koskaan kykene siittämään rakkaalleen lasta eikä tuomaan syviä rakkaudentunteitaan ihmisten ilmoille.

Lesbojen kohtalona on vielä 1940-luvun eurooppalaisessa pääkaupungissa piileskellä varjoisilla kujilla ja hipaista toisiaan vain vaivihkaa epäluuloisten silmien välttäessä. Ulkonaisesti vahvan Kayn sisuksia repivät ristiriidat, salainen intohimo ja kuluttavan työn ristipaineet.

Heteroseksuaaliselle lukijalle Yövartion kuvauksessa on runsas lautasellinen pureksittavaksi. Seksuaaliaktien estoton kuvaus tekee selväksi, että intohimo ei katso genitaalien muotoa. Tämä itsestäänselvyys osuu ja uppoaa, kun sen Watersin konkreettisesta kuvauksesta ymmärtää:

”He vaipuivat kömpelösti takaisin peittomytyn päälle, ja Julia työnsi kätensä Helenin jalkojen väliin. ”Voi Luoja!” hän sanoi hiljaa. Olet aivan märkä. En – en edes tunne sinua.” ”Pane sormet sisään!” Helen kohotti lanteitaan ja vastasi Julian kosketukseen rytmikkäin liikkein. Hän huohotti. Tunnetko minut nyt?” ”Tunnen”, Julia sanoi. ”Tunnen miten sinä puserrat minua. Se on ihanaa –” Julian neljä sormea olivat rystysiä myöten Helenin sisällä, ja hänen peukalonsa hieroi paisunutta lihaa ympärillä. Helenin lantio nousi ja laski Julian kättä vasten.” (s. 426-7)

Pelkkiin seksiakteihin Waters ei kuitenkaan päähenkilöidensä elämää kuvatessaan tyydy. Hän pureutuu tutkijan tarkkuudella myös naistensa tunteisiin, erityisesti hellyyteen, rakkauteen, omistushaluun ja mustasukkaisuuteen. Kaikki neljä naispäähenkilöä liittyvät toistensa elämään monimutkaisten ja -tasoisten verkostojen kautta. Poikamaisen kaunista Kaytä on rakastanut kirjailija Julia. Eksoottinen ja elitistinen Julia viettelee Kayltä Helenin, jonka tasainen luotettavuus ja hento tyttömäisyys on lumonnut molempien sydämet.

Yövartion ylenpalttisen lesbolaiseen maisemaan on eksynyt myös heteronainen Viv, joka seurustelee ukkomiehen kanssa. Kun vaimoaan pelkäävä Reggie sattuu jatkuvassa kiimassaan tekemään raskaaksi salarakkaansa, myös Vivin polku risteää lesbonaisten verkostoon. Epämääräisen hammaslääkärin tekemä abortti vie Vivin kuoleman porteille saakka. Verenhukka lähes surmaa hänet. Apuun rientää neuvokas ambulanssikuski Kay, joka asettaa oman uransa vaakalaudalle valehdellessaan Vivin puolesta. Miehistä ei tämän romaanin naisille lohtua eikä apua löydy.

Yövartiossa ei kuvata tasapainoisia heterosuhteita. Nainen on aina altavastaajana suhteissaan miehiin. Miehet riistävät, käyttävät hyväksi ja hakevat vain omaa tyydytystään. Watersin kuvauksessa vain naiset näyttävät voivan tarjota toisilleen ymmärrystä ja todellista tasa-arvoa. Uskottavuuden kannalta teos olisi tarvinnut edes yhden esimerkin miehen ja naisen välisestä myönteisestä suhteesta. Nyt vaikutelmaksi jää alleviivaava lesborakkauden korostaminen ilman vaihtoehtoja.

Lesborakkauskaan ei silti näyttäydy yhtenäisenä onnentaivaana Watersin romaanissa. Kayn ja Helenin suhteeseen sisältyy paljon Michel Foucaultin lanseeraamaa sakraalista valtaa, jossa hyväntekeväisyyden (tässä rakkauden) nimissä käytetään valtaa. Kay näyttäytyy omavoimaisena yksilönä, joka kaipaa rinnalleen pikkuruista, hellää ja ikikiitollista olentoa. Helen ei enää jaksa jatkuvan avoimuuden ja alistumisen linjaa vaan avartaa polkuaan Julian suuntaan. Paradoksaalisesti hän vuosia myöhemmin alkaa nähdä Juliassa samanlaisia pakenemisen ja väistymisen oireita kuin nuoressa itsessään.

Waters rakentaa naistenvälisen ihmissuhdeverkon taitavaksi kudelmaksi, jossa vallan- ja jopa väkivallan käytöllä on sijansa. Kay on antanut ymmärtää Helenille, että hän on aikanaan rakastanut Juliaa. Julia paljastaa intohimon hetkellä, että itse asiassa rakastunut olikin vain Julia. Helen tuntee itsensä narriksi, koska ymmärtää, että Kay onkin kaiken aikaa ajanut häntä Julian syliin. Vieläkin syvemmälle luodaten Kay näyttää tunnistaneen Helenissä oman mustasukkaisen itsensä. Julian suhteen Helenistä tulee Kay.

Watersin ehdottomaksi ansioksi voidaan lukea se älykäs kunnianhimo, jolla hän rakentaa henkilöhahmoistaan tuntevia yksilöitä ja tunteidensa vietävissä lepattavia naisia. Hän kykenee myös koskettavasti kuvaamaan kipeää intohimoa, jonka vallassa ihminen ei aina tunnista edes itseään. Tällainen romaani lienee elintärkeä lesboyhteisölle, joka saa Watersista oivallisen puhetorven vaatimuksilleen tulla nähdyksi. Vähempikin paatos tosin riittäisi. Yövartiosta voisi päätellä, ettei Lontoon kaduilla sota-aikana muita näkynytkään kuin urheita lesboja.

Onneakin säännöstellään

Yövartion toinen keskeinen teema kohdentuu elämän haurauteen kuoleman rajapinnalla. Jokainen hetki saattaa ilmapommitusten runtelemassa suurkaupungissa olla viimeinen. Onnellisuudella tai onnettomuudella ei ole merkitystä tilanteessa, jossa täytyy vain mennä eteenpäin. Sodan jälkeen Helen pohtii: ”Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan” (s. 121). Työtoveri Viv myötäilee: ”Niin, sitä säännöstellään” (s.121).

Elämään on pakko tarttua kaksin käsin, koska se saattaa livahtaa hyppysistä hetkellä millä hyvänsä. Helen jatkaa ajatusta: ”Ja jos saa vähän onnea, tietää jo silloin, että se loppuu pian, eikä siitä malta nauttia vaan miettii miltä tuntuu kun se on lopussa. Tai alkaa ajatella ihmistä, jonka on pärjättävä ilman, jotta minä saan osuuteni” (s. 121). Sota-ajan ihmisille jää syyllisyys omasta henkiinjäämisestä ja niistä onnenpipanoista, joita kohdalle sattumanvaraisesti osuu.

Sotaan myös väsyy. Vuoden 1947 näkökulmasta asiaa tarkasteleva Helen miettii, että sota tuntuu jopa idylliseltä, vuosien takaiselta. Se unohtuu mielestä kovin nopeasti, aivan kuin ihmiset olisivat keskenään päättäneet unohtaa sen. Viv arvelee: ”Kaipa me kaikki saimme siitä tarpeeksemme. Halusimme unohtaa” (s. 119). Sodan alussa yksilöt osoittavat sankarillisuutta ja yllättävät toisinaan itsensäkin ihmisystävällisillä teoillaan. Lopussa he yrittävät vain selvitä mahdollisimman pienin henkisin ja ruumiillisin vaurioin koettelemuksen kourista.

Watersin pasifistisessa puheenvuorossa suunvuoron saa myös mies, Vivin Duncan-veli, joka on aiheuttanut suurta häpeää perheelleen. Hän on viettänyt sota-aikansa vankilassa, koska ei ole halunnut rintamalle. Sotapalvelusta välttääkseen hän on päätynyt yhteiseen itsemurhaan ystävänsä Alecin kanssa. Pahin mahdollinen tapahtuu, ja Duncan jää kärsimään eloonjäämisestään. Vankilassa Duncan tutustuu samanhenkiseen Fraseriin ja vartija Mundyyn. Lukija ei ylläty, kun näidenkin samaa sukupuolta edustavien yksilöiden välille kehkeytyy seksuaalisia jännitteitä.

Perverssi vaikutelma vahvistuu, kun lukija keskushenkilöiden historiaan tutustuessaan päätyy havaintoon, että Duncan-poika on sodan jälkeen muuttanut herra Mundyn taloon ja vierailee välillä tämän budoaarissa toivottelemassa hyviä öitä. Sairaalloisen riippuvuussuhteen kuvaus alleviivannee Watersin pasifistista manifestia. Sota ei pääty, kun aseet vaikenevat. Sota rampauttaa monet lopullisesti, vieläpä pirullisimmalla mahdollisella tavalla. Se saa muutamat rakentamaan itse omat vankilansa.

Waters ei kerro, kuinka päähenkilöiden lopulta käy. Lukija saa itse kirjoittaa romaanille lopun. Näin monikerroksiseksi romaaniksi Watersin Yövartio on yllättävän viihdyttävä ja aidosti vangitseva romaani. Mielellään kehittelisi neljälle naiselle onnelliset loput Duncan-poloakaan unohtamatta. Watersin romaani on kuitenkin kauempaa viisas. Se jää kesken kuin elämä itse meiltä jokaiselta aikanaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto