Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Dialogi oppiäidin kanssa

Anna Ovaska, 24.10.2007
Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari s., Gummerus 2007

Satu Mannisen esikoisrunokokoelma Sateeseen unohdettu saari päästää ääneen kaksi puhujaa. Alaotsikko ”Dialogi Virginian kanssa” paljastaa perusasetelman: kyse on keskustelusta Virginia Woolfin ja nimettömäksi jäävän naisen välillä. Kirjailijan ja nykyhetkessä olevan minän dialogi ylittää ajan ja paikan välisen etäisyyden ja luo tilan, jossa käsitellä maailman kokemisen kysymyksiä. ”Sateeseen unohdettu saari” onkin Virginia, menneisyyteen jäänyt mutta sieltä kuvitteellisena poispyrkivä esikuva, jonka hahmo on osin kulttuuristen tulkintojen läpäisemä, osin Mannisen omaa käsialaa.

Satu Mannisen (s. 1978) kokoelma on yhtenäinen kokonaisuus, joka koostuu runojen minän ja häneen vertautuvan, kuvitteellisen Virginia Woolfin keskusteluista. Teos on tämän perusasetelman ympärille kiertyvä runoelma, joka häilyy proosarunouden ja vapaamittaisen runouden välimaastossa.

Runojen puhujan ja Virginian välinen keskustelu ylittää ajan ja paikan välisen etäisyyden ja luo tilan, jossa käsitellä elämän ja maailman kokemisen kysymyksiä. Otsikko viittaa Woolfin masennuksen riepomaan elämään mutta myös Englantiin, joka saa runoissa suuren roolin Virginian metaforana, yksinäisyyden ja toiseuden kuvana. Runojen dialogin toinen osapuoli on nuori nainen, joka elää Woolfin jalanjäljissä tasapainoillen oman menneisyytensä ja nykyhetken rajalla etsien omaa kuvaansa.

Keskeisen sijan kokoelmassa saa ahdistus, jota vastaan niin Virginia kuin toinenkin puhuja taistelevat. He kuvaavat toistensa pelkoa, kurottavat suojelemaan toisiaan: ”[…] Hevoset laukkaavat ylitsesi, / ympäri tyhjää kenttää joka sinussa aukeaa, / laukkaavat kunnes on yö. Tennispallo alas pudonnut kuu, / astun kentälle ja heitän sen taivaalle. Se ei pysy siellä. / Makaat hengittämättä, kumarrun silittämään tukkaasi”.

Vuoropuhelun peilikuvamaisuus on kokoelmassa keskeistä. Toinen usein toistaa sen, mitä toinen on sanonut ja kokenut, muuntaa hieman näkökulmaa säestäen emootioita ja astuen niihin mukaan. ”[…]Piirtelet silmiä papereihin, / kymmenittäin kiiluvia silmäpareja pimeässä metsässä. / Susilauma hiipii kohti, pedon kynnet sisälläsi raapivat haavat auki. / Rutistan paperin lumipalloksi, heitän sen syvälle metsään, / äkkiä tulee talvi, juuri kun sukellat metsälampi jäätyy pohjaan saakka”. Ahdistuksen esittäminen nojaa vahvaan kuvallisuuteen, joka ottaa kaiken aikaa uusia ja uusia muotoja.

Kuvia, kokemuksia, todellisuuksia

Runojen toinen puhuja lukee Virginiaa ulos tämän teksteistä ja muusta kulttuurisesta materiaalista. Viittauksia on esimerkiksi romaaniin Mrs. Dalloway (1925; suom. Kyllikki Hämäläinen 2003, Otava) ja tietenkin Omaan huoneeseen (A Room of One’s Own 1928; suom. Kirsti Simonsuuri 1980, Kirjayhtymä) sekä Woolfin jälkeensä jättämään kirjeeseen, jossa hän perustelee aviomiehelleen itsemurhansa syitä. Lisäksi Michael Cunninghamin menestysromaani Tunnit (The Hours 1998; suom. Marja Alopaeus 2000, Gummerus) ja siitä tehty elokuvaversio ovat keskeisellä sijalla tuottamassa mielikuvia kirjailijasta, jonka kuvat ja äänet vainosivat mielenterveyden rajoille. Virginia kuitenkin enimmäkseen vaikenee omasta itsestään ja keskittyy toisen kuvaamiseen astumalla tämän muistoihin ja lapsuuden kokemuksiin: ”Näen sinut välähdyksenä joka tulee uneen, / lapsuutesi harmaa piha, lyijykynällä väritetty, kerrostalot ympärillä […]”.

Virginia Woolfin teosten tapaan Mannisen kokoelma on täynnä aaveita, muistoja, kokemuksia, paikkoja. Se on liikettä tilassa ja ajassa: kulkua surrealistiseen unimaailmaan, jossa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat yhteen.

Yhteistä molemmille puhujille on se, miten he kyydittävät kuvia toisensa perään liikkuen ajassa ja paikassa ja antaen ympäröivän todellisuuden muuttaa muotoaan. Syntyy Englanti – hevoset, vesi ympärillä, sumu, sade – mutta sen rinnalle myös toinen paikka koivikkoineen, kerrostaloineen, maauimaloineen: tila, jonka voi hyvin lukea (nähdä) vaikka Suomeksi.

Lisäksi liikutaan erilaisilla kuvallisilla pinnoilla ja niiden läpi: monitoreilla, valokuvissa, elokuvissa, postikorteilla. Toden ja illuusion (hallusinaation), minän ja Virginian rajat paljastuvat vähitellen näiden pintojen kautta: ”Sairaalasängyssä käännän varovasti kylkeä. / Monitori on halkeamaisillaan, / kuvasi on murtautumassa minusta ulos, / […] / Näen sinut käytävällä, sairaalan pihalla suttuisessa videossa. / Huulesi liikkuvat, voisin kuvitella sinun puhuvan, / mutta kuva jää mykäksi”.

Lukijalta vaaditaan eläytymisen kykyä, jotta hän pysyy mukana toisiksi muuttuvien kuvien tulvassa. Mannisen kieli kuitenkin myös kannattelee. Kokoelmassa on runsaasti toistoa, mutta runoissa syntyvän kommunikaation merkityksellisyys ja kiinnostavuus sekä kuvaston rikkaus mahdollistavat sen, että tasapaino säilyy loppuun saakka.

Kuka minä olen?

Kokoelman dialogit ovat ennen kaikkea kokemuksen tila, jossa luovuus ja melankolinen estyneisyys, tuttuus ja vieraus vuorottelevat. Puhujat erottava ajallinen ja paikallinen etäisyys muistuttaa siitä erosta, joka aina vallitsee tietoisuuksien välillä. Virginian ja puhujan välinen yhteys kuitenkin säilyy: ”En ole yksin täällä. Kun yöllä kuulin oksien raapivan ikkunaa, / olin varma että se olit sinä”. Pelottava ja ahdistusta aiheuttava kokemus syntyy pikemminkin Virginian ja minän välisen dialogin ulkopuolella, suhteessa muuhun maailmaan: ”Sinäkin pelkäät ettet ole olemassa kenellekään”.

Virginia vaatii alussa runojen puhujaa määrittelemään itsensä: ”Miksi et kerro kuka olen? / Punaisella tussilla sotkettu kuva aikakauslehdestä […] ”. Samaan tapaan epäselvä on myös puhujan omakuva: ”Kasvoni paperiarkki vailla omakuvaa, / vailla pohjapiirustusta tai nuotteja […]”. Keskenään lähes analogiset säe- ja lauserakenteet, jotka toistuvat aukeama aukeamalta, korostavat Virginian ja puhujan välistä yhteyttä. Vähitellen tuleekin selväksi, että puhujat ovat kuin yhden ja saman minuuden eri puolia.

Loppua kohden Virginia Woolfin hahmon yleisesti tunnetut osoittimet, kuten viittaukset hänen teoksiinsa, karisevat ja Mannisen oma symboliikka alkaa ottaa jalansijaa. Englanti- ja saarikuvastot toimivat hienosti Mannisen omina viittauksina Woolfin, ja tässä vaiheessa kokoelma alkaakin kasvaa yli Woolf-motiivin.

Vastavuoroisuuden tila

Kokoelman alun ja lopun välillä vallitsee ambivalenssi sen suhteen, minkälaisia merkityksiä Virginian hahmolle voidaan antaa. Loppua kohden Virginia paljastuu puhujan sisäiseksi maailmaksi, omaan minuuteen sisäistetyksi toiseksi, mutta alussa Virginia tuntuu esiintyvän omana itsenään – tai sinä hahmona, joksi hänet nykyään tulkitaan tai kuvitellaan.

Nimenomaan Virginia Woolfin hahmo kaikkine konnotaatioineen onkin mielestäni teoksen kantava voima. Se on metataso, joka avaa laajan merkitysavaruuden ja tekee kokoelmasta jopa erikoislaatuisen kommunikatiivisen. Puhujan ja Virginian välinen dialogi ei käänny sisäänpäin vaan pikemminkin kutsuu lukijan mukaan leikkiin, jossa keskustelevat heidän lisäkseen Woolfin kaunokirjalliset teokset, hänen henkilökohtaiset tekstinsä, hänen teostensa tulkinnat sekä häntä seuraava kirjallisuus.

Merkityksiä voi syntyä vaikka yhteydessä Catharina Gripenbergin tänä syksynä julkaistuun kokoelmaan Ta min hand, det vore underligt (Schildts 2007) – tai muihin Woolfin jälleen esiin tuoviin teoksiin. Mannisen kokoelman asetelmaa muistuttava kommunikaation tila fiktiivisen kertojan ja Virginia Woolfin välillä on myös esimerkiksi kanadalaisen kirjailijan Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden (2003), jossa päähenkilö kirjoittaa kirjettä juuri menehtyneelle kirjailijalle ja saa tähän yhteyden romaanin To The Lighthouse (1927; suom. Kai Kaila: Majakka 1977, Kirjayhtymä) kautta.

Mannisen hiottua, kaunista ilmaisua on ilo lukea, ja jaettu kokemus Virginiasta tuo tekstiin oman tärkeän lisänsä. Monet löytänevät Mannisen kokoelmasta myös oman Virginia Woolfinsa. Sijansa saavat myös Woolfin jälkeiset kirjailijasukupolvet, naiset, jotka ovat oman huoneen ja omaa rahaa saatuaan voineet jatkaa kirjoittamista: ”Metsästä löydän piparkakkutalosi, koputan ovelle, / ja vaikka sanot: ei saa häiritä, istuudun kirjoituspöytäsi ääreen, jatkan siitä mihin jäit”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto