Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuin sammakkosade kirkkaalta taivaalta

Tapio Salomaa, 1.10.2015
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 223 s., Gummerus 2015

Mitä kaikkea voi tippua taivaalta? Jonkinlaisen aavistuksen saa jo Selja Ahavan Taivaalta tippuvien asioiden kansikuvasta, jonka on taiteillut Jenni Noponen. Perinpohjaisempi selonteko löytyy romaanin kenties kiehtovimmasta luvusta, jossa dialogin muodossa listataan erilaisia taivaalta tippuvia asioita. Esimerkiksi:

”Kalat. Kun lämmin ja kylmä ilmamassa kohtaavat, saattaa syntyä pikkutornadoja, jotka imevät kaloja ja muita mereneläviä vedestä ja kuljettavat ne sitten mantereelle. Rupikonnat. Vuonna 1794 ranskalaisten sotilaiden niskaan satoi satoja hännällisiä rupikonnia. Golf-pallot. Vuonna 1969 Floridassa satoi satoja golf-palloja. Mutta tässä sanotaan kanssa, että on tapauksia, joissa tornadoteoria ei oikein toimi. Pohjois-Kreikassa satoi vuonna 2002 pelkkiä sardelleja.”

Vaikkei taivas aina ole niin vakaa kuin ajatellaan, eivät muutkaan elementit ole sen luotettavampia. ”Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää.”

Onnea ja onnettomuuksia

”Maaginen realismi” on sanapari, jota usein sovelletaan niin mielivaltaisesti, että se tuntuu tarkoittavan eri lukijoille aivan eri asioita. Harvoin se kuitenkaan sopii kuvaamaan teosta niin osuvasti kuin Taivaalta tippuvien asioiden kohdalla. Romaanissa ei tapahdu mitään mahdotonta, vaan juonenkäänteitä määrittää äärimmäinen epätodennäköisyys. Tarkastelussa on todellisuuden odottamaton puoli. Siksi romaaniin on yhtä kiinteästi punoutunut kokemus absurdista.

Vaikka Ahava kirjoittaa mahdollisimman poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneista ihmisistä, hän on tavoittanut kokemuksista juuri ne yleisinhimilliset tasot, jotka tekevät hahmoista samastuttavia.

Teoksen voima piilee siinä paradoksissa, että epätodennäköiset käänteet ovat kuitenkin kaikille lukijoille tuttuja. Jokainen on joskus kohdannut jotain ennalta arvaamatonta, joka tulee puun takaa ja johon ei voi varautua. Vaikka Ahava kirjoittaa mahdollisimman poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuneista ihmisistä, hän on tavoittanut kokemuksista juuri ne yleisinhimilliset tasot, jotka tekevät hahmoista samastuttavia.

Joskus ihmiset kohtaavat kohtuutonta onnea, mutta useammin he kohtaavat kohtuutonta epäonnea. Romaanin ihmiskohtaloista löytyy ihmeitä, mutta enemmän niistä löytyy onnettomuuksia. Ennalta arvaamattomat sattumat ovat usein traagisia. Äkillisillä yllätyksillä on kauaskantoiset seuraukset.

Päähenkilönä on pieni Saara-tyttö, jonka äiti kuolee puutarhassaan lentokoneesta pudonneen jäälohkareen iskiessä kallon hajalle. Niin mielettömästä menetyksestä on vaikeaa selvitä, eikä Ahava päästä Saaraa helpolla. Surua seurataan, kartoitetaan ja eletään läpi romaanin. Aikakaan ei ole enää entisensä, yksi hetki sekoittaa perinpohjaisesti sen virran.

Vastauksia haetaan taivaasta. Lotossa kahdesti jättipotin voittanut Annu-täti aloittaa kirjeenvaihdon useista salamaniskuista selvinneen skottilaisen kalastajan Hamish MacKayn kanssa. Hamish kertoo, kuinka kylällä oli juoruttu häntä seuraavasta kirouksesta – ukkospilvestä joka jahtasi häntä – kunnes hänen vaimonsa hiljensi huhut sanomalla kyläläisille suorat sanat. Ihmiset etsivät selitystä sille, mitä eivät voi ymmärtää, mutta Hamish ei usko liian helppoihin eikä liian monimutkaisiin selityksiin. Saarakin ymmärtää, etteivät enkelit tuo mitään hyvää eikä taivas auta. Ihmisen on yksin löydettävä keinonsa selvitä elämän epäinhimillisyydestä.

Ehkä merkityksellisimmän näkökulman käsittämättömiin sattumiin esittää Hamish kirjeessään Annu-tädille:

”Rouva Heiskanen, ehkä maailma tarvitsee toisinaan tapahtumia, jotka ravistavat meidät hereille. Tässä kylässä minä olen tuo herätys. Kauppaan astuessani saan jokaisen asiakkaan muistamaan, että taivas voi tippua niskaamme.”

Tällainen on myös Taivaalta tippuvien asioiden lukukokemus. Vaikka hahmot kokevat kovia, romaani ei anna lukijalleen niinkään lohduttomuutta kuin muistutuksia maailman ihmeellisyydestä.

Mieli rakentaa mielettömyydestäkin tarinan

Taivaalta tippuvissa asioissa tarinat, suunnitelmat ja elämät jäävät kesken. Sellaisesta jää haamuja ja haamukipuja.

Keskeneräisyys korostuu, kun Saara peilaa sitä satujen ja dekkareiden selkeitä loppuratkaisuja vasten. Epävarmuuden keskellä Saara kuvittelee esiin Hercule Poirot’n, joka osaisi löytää oikeat kysymykset, ratkaista arvoitukset aukottomasti ja selittää kuolemat. Hän myös muistelee, kuinka äidillä oli tapana satuja kertoessaan vaivihkaa irtautua improvisoimaan omiaan ja keksimään eriskummallisia lopetuksia.

Ahava avaa romaanin siteeraamalla ironisesti Aristotelesta, jonka mukaan alun, keskiosan ja lopun on johdonmukaisesti seurattava toisistaan ja muodostettava siististi rajattu kokonaisuus. Sellaisia ovat perinteiset tarinat. Elämä hämmentää olemalla toisenlaista. Sitten tarinat sopeutuvat, seikkailevat kaavojensa ulkopuolelle, niin kuin Saaran äidin sadut:

”Keksitään joku muu loppu. Jääköön sisko jäiseen linnaan, järjestetään veljelle vaikka rallikilpailut.”

Ihmismieli hahmottaa maailmaa tarinoina. Jopa silloin, kun maailmassa ei tunnu olevan tolkkua. Silloin toki tarinat eivät enää voi olla sieltä perinteisimmästä päästä.

Ihmismieli hahmottaa maailmaa tarinoina. Jopa silloin, kun maailmassa ei tunnu olevan tolkkua. Silloin toki tarinat eivät enää voi olla sieltä perinteisimmästä päästä. Elämä ei ole satua eikä dekkaria eikä edes tragediaa. Enemmän elämä muistuttaa rakenteeltaan absurdismia, maagista realismia tai kokeellisen kirjallisuuden vapaamuotoisuutta.

”Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa. Jeesuskin sen tiesi, kun järjesti pääsiäisen… Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.”

Asiaan kuuluu, että tarinoiden rikkoutumisesta ja muuntautumisesta kertova romaani alkaa itsekin rakenteeltaan rikkoutua ja muuntautua. Jälkipuolisko on jaettu kolmeen erilaiseen osioon. Kovin railakkaaksi avantgardeksi Ahava ei kuitenkaan kertomustaan muljauta vaan luottaa hahmovetoiseen kerrontaansa, mistä ovat varmasti kiitollisia lukijat, jotka kiintyvät Saaraan ja haluavat tietää, selviääkö hän lopulta menetyksestään.

Lukukokemusta vesittää oikeastaan vain juonen väistämätön paljastuminen: kun kertomus rakentuu muutamien dramaattisten äkkikäänteiden ympärille, ja nuo käänteet on paljastettu takakannessa, markkinointimateriaalissa, arvosteluissa ja romaanin osioiden otsikoissa, kirjan ensimmäiset kaksi kolmasosaa kuluvat sellaisten juonenkäänteiden parissa, jotka tulevat yllätyksinä kirjan hahmoille mutteivät lukijoille. Onneksi Ahava on säästänyt myös viimeiseen kolmannekseen pari sellaista käännettä, joita ei ole ilmoitettu takakannessa.

Samoin kuin esikoisromaaniinsa Eksyneen muistikirjaan (2010), Ahava on kutonut myös Taivaalta tippuviin asioihin sen verran tiheän symbolismin verkon, että yksityiskohtien yhteneväisyyksiä juolahtelee lukiessa mieleen jatkuvasti. Kieli on kaunista ja kuulasta. Lapsen näkökulma on vakuuttavasti hallussa – Saaran ääni on raikas, pohdiskeleva ja ihmettelevä.

Taivaalta tippuvat asiat on taitavasti kirjoitettu, tunteita ja ajatuksia herättävä romaani, joka katsoo suuria asioita pienen ihmisen näkökulmasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto