Pikajuna Mumbaihin. Matka Intiaan

Nykypäivänä ei Intiaan matkustamisessa ole enää sellaista hohtoa kuin vielä 80-luvun alkupuoliskolla, jolloin Intiaan lähtijään suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella – puhumattakaan 70-luvusta, jolloin Intiaan menijät olivat kai ainoastaan elämän hämyä haeskelevia pitkätukkia ja partajerejä. Seppo Järvinen kokoaa teoksessaan Pikajuna Mumbaihin vuosikymmenten matkakokemuksensa kertomukseksi, jossa tavataan ihmisiä, havainnoidaan paikallista kulttuuria ja tapoja, vertaillaan asioita kotimaahan, muistellaan omaa elämää ja ilmaistaan enemmän ja vähemmän suuria pohdintoja maailmasta ja elämästä ylipäätään.

Matkailijan mukana kuljetaan pääasiassa Gujaratissa, Tamil Nadussa, Keralassa, Kolkatalla (Kalkutta) ja hieman Mumbaissakin (Bombay). Matkailija kokee Järvisen mukaan aitoa Intiaa ihmisten kautta. Siinä on myös Järvisen vaellukselle motiivi: ”Ihmistä olen lähtenyt Intiasta etsimään”. Ihmiset ja heidän kohtalonsa kietoutuvat historiaan ja yhteiskunnan sosiaalisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin olosuhteisiin, jotka Intiassa ovat jännitteiset.

Intiassa voi matkustaa junatta, mutta matkustaminen intialaisella junalla on loputon ja ajaton kokemus. Sen tähden lienee teoksen nimeen ja varsinkin etulehtiön logoksi päätynyt komea juna. Junat saavat teoksessa oman lukunsa, jossa kertoja osoittaa rakkaudentunnustuksen niitä kohtaan: ”Ne haisevat rasvalle, öljylle, ihmisten hielle ja jätöksille.” Kastilaitoksen arki näkyy myös junissa, joissa on seitsemän eri luokkaa.

Kerronnan kipukohdissa lukija kohtaa minäkertojan lisäksi kolmannen persoonan, satunnaisen matkailijan, joka pääsee ääneen ainakin juridisesti tai moraalisesti hankalissa tilanteissa, toki muulloinkin. Ratkaisu tuo kerrontaan syvyyttä, toisaalta siten vältytään pahimmalta sentimentalismilta. Satunnaisen matkailijan alter ego periytynee Juhani Mäkelän aikanaan TV1:lle toimittamista Maailmankuvista, joissa Satunnainen Matkailija raportoi huumorin sävyisesti maailman asioista.

Kristityn vaellus

Teoksen omistussivulla on ensimmäisenä lainaus John Bunyanin teoksesta Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress, 1678). Siitä voi päätellä, että Pikajuna Mumbaihin on myös eräänlainen kristityn vaellus – vaikka Pikajunan vaeltaja uskoo adivasi-kansan tavoin mm. kiven sieluun – jonka aikana matkailija kohtaa monenlaisia hankaluuksia, jopa vaarojakin, sekä henkilöitä, jotka opastavat matkailijaa tämän koettelemuksin ladatulla vaelluksellaan. Bunyanin teoksessa muuan Kristitty tajuaa elävänsä turmeluksen kaupungissa, minkä vuoksi hänen on lähdettävä pyhiinvaellusmatkalle taivaalliseen kaupunkiin. Taivaita etsivälle Intia voi kuitenkin olla suuri pettymys.

Järvisen oppaista ensimmäinen on Mohandas Gandhi, jonka väkivallattomuuden motto löytyy myöskin teoksen omistussivulta. Toinen on baski Mike Urrutia, jesuiittaisä Ahmedabadissa. Intiassa papin työ on ankaraa kenttätyöskentelyä sairaiden ja köyhien parissa. Siinä ei jouda liikoja hurskastelemaan. Jesuiittaisän ensimmäinen opetus kuuluu: ”Intiassa on katsottava temppelien jumalkorkeuksiin, mutta myös realistisesti Äiti Maan kohtua.” Siltä pohjalta Järvinen tekeekin viiltävää ja humoristista analyysia Intiasta: Kun matkailija ihmettelee lentokoneen yläilmoista Intian äärettömyyttä, pohtii Järvinen, että ”viisaammat kutsuvat sitä levitoinniksi”. Intia tarjoaa siis mahdollisuutensa myös taivaita etsivälle. Katsoessaan puolestaan realistisesti intialaista arkea Järvinen vertaa intialaista liikennettä surmankirnuksi, missä ”tarvitaan onnea ja kaitselmusta”. Niinpä hyvä kuljettaja Intiassa, kuten jesuiittaisä Urrutia, vastaa kristillisessä mielessä suojelusenkeliä, niin liikenteessä kuin vaelluksellakin.

Katoliset järjestöt tekevät työtä mm. Gujaratin adivasi-kansan parissa, joka on yksi Intian alkuperäiskansoista. Suomalaiset voivat adoptoida koulukummiohjelman (Education Sponsorship Programme) kautta kummilapsia kansan lapsista, mikä takaa koulutuksen ja toimeentulon verrattain pienellä summalla. Järvinen on käynyt tarkistamassa, että apu menee lyhentämättömänä perille. Hän havainnoikin yhteiskunnallisia olosuhteita paljolti adivasi-kansan kautta ja kertoo katolisten järjestöjen tekemästä työstä adivasien parissa.

Isä Miken toinen opetus: ihmisikä ei riitä Intian tuntemiseen. Intia on suunnaton maa, maailmanvalta, missä voi tutustua satumaiseen historiaan, upeaan arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan, taiteeseen tai hiljentyä mykistävän luonnon kauneuden äärellä tai viettää lokoisaa rantalomaa. Toisaalta maaseudun ikiaikaisen ja modernien suurkaupunkien elämäntavan ja elintason välinen kuilu hämmentää, jopa ahdistaa. Intian vastakohtaisuudet saattavat pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä.

Siitä hetkestä Järvinen toteaa: ”Intia on kuin peili, ja kun katsot siihen, näet omat kasvosi, jotka ovat vieraat, Toisen.” Ehkäpä juuri sen tähden Intiassa on hyväksi oppaan neuvot, sillä Intian arkipäivä saattaa tuntua länsimaisen elämänmenon suojassa eläneeltä kovalta. Kovaa on kastilaitoksen vaikutus ihmisten jokapäiväiseen elämään ja kohtaloihin. Yksi järkyttävä tragedia intialaisessa arjessa on lepratautisten kohtalo, sillä heidät suljetaan yhteisöjensä ulkopuolelle. Lepraan kuolevia ihmismyttyjä näkeekin kaupunkien kaduilla, kun matkailija toisaalla ihmettelee kadulla onnettomuuteen joutunutta nautaa, jonka lehmäambulanssi kuljettaa lehmien sairaalaan.

Kvartaalitalous ja globalisaatio on iskenyt kyntensä myös Intiaan. Ne eivät aiheuta maan sosiaalisia ja poliittisia ongelmia mutta kaivavat ongelmien kuilua entistä syvemmäksi. Intian yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja arjen todellisuuteen – poliittisiin ja uskonnollisiin jännitteisiin, naisten ja lasten asemaan, alkuperäiskansojen sortoon, korruptioon ja nepotismiin – kirjailija sanoo mielipiteensä mutta esittelee lukijalle myös asioiden taustan. Osansa mielipiteistä saavat länsimaiset lähetystyöntekijät sekä matkailijat ja turistit: ”Ihminen voi rakentaa itselleen sisäisen vankilan jopa Intiassa.” Kannanottojen taustalla näyttäytyy kirjailijan humaani uskonnollis-filosofinen maailmankatsomus – ahimsa, satyagraha ja usko jumalan yhteisyyteen. Kaksi ensimmäistä ovat Gandhin periaatteet väkivallattomuudesta ja totuuden voimasta.

Muita Järvisen oppaita ovat toinen katolinen jesuiittaisä Cedric, ihmisoikeustaistelija, joka pyrkii parantamaan kastittomien ja köyhien mahdollisuuksia intialaisessa yhteiskunnassa ja ortodoksi-isä Thomas Zacharias. Näille kolmelle isälle Järvinen omistaa matkakirjansa ja kokemuksistaan näiden oppaiden isällisen ohjauksen pohjalta hän kertoo mehevästi kuin puoli huolimattomasti letkauksia heitellen; esimerkkinä tilanne, jolloin matkailija saa käteensä astrologin kartan: ”Noviisi saa henkilökohtaisen horoskoopin, jonka mukaan hänen on loppuelämänsä yritettävä elää.”

Hieno matkakirja

Tarttuessani Pikajuna Mumbaihin -matkakirjaan odotin kokeneelta Intian-matkailijalta ja runoilijalta aistivoimaista kuvausta maasta ja sen kulttuurista, ja sitä myöten antoisaa lukukokemusta. En ole pettynyt. Järvisen kerronta on sujuvan proosallista ja kuvailevan runollista. Paikoittain kerrontaa värittää sentimentalismi, ja lisäksi tekstissä on toistoa tai kohtia, jotka olisi voinut niputtaa yhteen sen sijaan, että kertoja palaa uudelleen samaan asiaan. Kerrontaa rasittavat ajoittain myös jaksot, joissa kertoja neuvoo, miten Intiassa pärjää, sekä banaalit iskulauseet siellä sun täällä, kuten ”Löydä Intia – maaseudulta. Olet perillä”.

Toisaalta, Intiaa tuntemattomalle teos antaa parempia käytännön neuvoja kuin moni matkaopas, kuten kehotus ottaa mukaan metsurin kuulosuojaimet, sillä melu Intian suurkaupungeissa saattaa lyödä ällikällä. Kerrontaa värittää jokunen sisältöön osuva valokuva ja muutama runo, joista erityisesti ”Veljeni intialainen” onnistuu irtautumaan tekstistä omaksi entiteetikseen, joskin siinäkin näkyy kirjailijan ihastuminen isku- tai mietelauseisiin.

Siispä teoksen 250 sivussa olisi nipistettävää. Minun leikepöydältäni olisi pudonnut parisen kymmentä ensimmäistä sivua Ö-mappiin, sillä sujuva kertomus alkaa ilmiselvästi viidennestä luvusta, jossa ilmaistaan motiiveja Intiaan matkustamiselle sekä pohdiskeluja Intian kulttuurin perusteista ilman isällisiä kliseitä, joita ensimmäisillä sivuilla riittää, raivostuttavasti. Tarpeelliset neuvot ja kliseet olisikin voinut koota kirjan viimeiseen lukuun ”Myytit”, jossa kirjailija silmää Intia-kuvaa mm. historiallisen matkakirjallisuuden kautta.

Intia saattaa jättää matkailijaan lähtemättömän kaipuun, sillä se on ”jumalallisen sekasortoinen maa” ja sen tähden merkillisen arvoituksellinen. Kaipuu on olemukseltaan kuitenkin eksistentiaalista; mielestäni Järvinen ilmaisee Intian kiehtovan salaisuuden kauniisti: Ihminen kokee onnea, kun hän ”1200 miljoonan ihmisen keskellä tietää, mitä on yksinäisyys, tietää olevansa ulkopuolinen, mutta kuitenkin läsnä”.

Kokonaisuutena teos on mielestäni hieno kuvaus Intiasta ja matkalaisen vaelluksesta. Sellaisenaan se on Intiaan matkaavalle tai maasta muuten kiinnostuneelle välttämätön lukupaketti, joka aiheuttaa kutkuttavan matkakuumeen. Lopuksi mainittakoon, että viimeisillä sivuilla on mainio monisivuinen sanasto ja erinomainen kirjallisuusluettelo.