Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Turboahdettua ajelehtimista

Juhani Kellosalo, 19.5.2005
Seppo Lahti, Ari-Pekka Lahti: Metsästäjä s., Tammi 2005

Metsästäjän alkupuolella kuvattu tapahtuma voisi olla tarinan optimistinen vedos. Kanahaukka lentää ikkunan läpi kirkkoon, lentelee kupolissa, hakee tietä ulos. Se yritetään vangita ja kun ei onnistuta, se yritetään ampua. Päähenkilön sisar Karoliina, kehitysvammainen lapsi, ymmärtää avata kirkon ovet ja haukka pääsee lentämään vapauteen. Tällaista sovitusta ei romaanissa kuitenkaan muualla tapahdu. Henkilöt metsästävät kiivaasti mutta tahdottomina jotakin, elävät itsensä ja toistensa ohi.

Metsästäjä on kokkolalaisen toimittajan Seppo Lahden ja hänen Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa opiskelevan poikansa Ari-Pekka Lahden esikoisromaani. Kirjan pääosassa on vähän yli kuusikymppinen Mäkinen. Perhon syrjäkylältä lähtevää ja sinne useasti palaavaa vaellusta valottavat Mäkisen lisäksi kanssakulkijoitten ja tuttavuuksien kertojanäänet. Nykyhetken lisäksi romaanissa on takaumia edeltäneiden viidenkymmenen vuoden tapahtumiin. Ympäröivän maailman muutos ja muuttovirta kaupunkiin, Ruotsiin ja rapakoiden taakse näkyy kuin peruutuspeilissä.

Kuilut

Karoliinan kans on niin mukava olla, sillä on nii hyvä syjän ja se on nätti ja se on rehellinen, eikä Karoliinan silimät ikinä petä.

Kauniisti kuvattu Karoliina-sisar auttaa Mäkistä kestämään perhehelvettiä lapsuuden ajan. Kun Karoliina kuolee, viattoman lapsen mukana tuntuu enin hyvä katoavan maailmasta. Teini-iässä on heilana lämmin Marketta, mutta hän joutuu lähtemään perheensä mukana Kanadaan. Jäljelle jää vain metsästys eri merkityksissään.

Ihminen näyttäytyy vahvasti kaksijakoisena, ruumiillisuus merkitsee saalistajan tai uhrin osaa, hengenviljelyn ainoa muoto on uskonto. Kukaan muu kuin yksinkertainen Karoliina ei pysty kuiluja silloittamaan. Hänelle myös usko on selkeää ja rehellistä. Muilla sekin on kaksijakoista: joko vanhatestamentillista vallankäyttöä, pelkoa ja kuritusta, tai ihmeiden vonkaamista. Mäkisen ihottuma paranee ja polvirukous metsässä ehkä pelastaa veljen kohtalolta, vahingonlaukaukseen kuolemiselta. Syvempää yhteyden mahdollisuutta ei uskontoonkaan liity, vaikka sillä on olevinaan tunnustajilleen suuri merkitys. Mäkisen Soili-vaimon se johtaa toistuvasti eristymiseen, selibaattiin eroon.

Metsästäjän kieli on ilmaisuvoimaista ja tarkasti rekisteröivää. Murre kantaa suuren osan tekstistä, sitä monet kirjan puhujista mieluummin käyttävät, kun sivuavat omimpia asioitaan. Silti kipukohdat jäävät silläkin saavuttamatta. ”Se on nii, ettei puhumalla ihimissuhteita hoieta”, Mäkinen sanoo. Vaikeista asioista vaikeneminen leimaa henkilökatrasta, vittua hoetaan kiivaasti. Murteen käyttöön ei liity typistävää koomisen tehon hakemista, vaan tässä kirjassa murteen voisi katsoa muodostuneen sellaisista sanoista kuin murhe ja murtuma. Murteenkin kautta tuodaan esiin erilähtöisyyttä: keskipohjalaismurteen eteläinen tyyppi on otettu Mäkisen tärkeimpien naisten puheeksi, vähän siistitty pohjoinen murretyyppi miesten.

Muuttuuko ihminen

Mäkinen ei usko ihmissuhteisiin. Kustantajan verkkosivulla hänet on kirjoitettu kommentoimaan tarinaansa näin:

Jäläkeenpäin joskus aattelen, että oisko sitteki pitäny josaki kohin suu avata, mutta ei, elämä meni jotenki päin helevettiä: tuli kuolemaa ja hirviää vitutusta, viinaa ja naisia ja virsiä ja Jumalan sanaa ja semmostaki, mitä ne sanoo ihimissuhteiks. Loppujen lopuks semmosia suhteita ei oo olemasa, mitä ny lehtiin joutesaan kirijottelevat.

Kukaan kirjan henkilöistä ei mainittavasti aikuistu tai kehity. Miehet ovat jääneet poikavuosiensa tasolle ja liikkuvat omissa porukoissaan, naiset saalistavat yksinään. Ainoa miehiä ja naisia yhteen vetävä asia on seksi. Pahat teot, riippuvuudet ja ikävä olo siirtyvät sukupolvesta toiseen. Miehet pieksevät ja tappavat eläinten ohessa toisiaan, naiset lapsia. Ihmiset ovat toistopakkoisia ajopuita, joiden ratkaisut, väkivalta tai pakoon lähteminen, ovat kuin ulkopuolelta tulevan voiman aikaansaamia. Lähentyminen onnistuu joskus vahingossa, mutta vain tilanteessa jossa osapuolet ovat liikaa eri paria, kuten ohimenevänä hetkenä viisitoistavuotiaan pojan ja kolmikymppisen maksetun naisen välillä baarissa.

Kuva, jonka sain Metsästäjän maailmasta, on varsin pessimistinen: aikuisen elämä on vain humalaa tai muuta huumaa, valtapeliä ja väkivaltakierrettä. Romaanin loppukohtaus tarjoaa jossakin mielessä ratkaisun ja sovituksen, mutta ei tämänpuoleisessa.

Liikettä, ei päämäärää

Toiminnasta ei ole romaanissa puutetta ja muutakin materiaalia on läjäpäin. Testosteronia erittyy, on tarjolla verta, hikeä ja kyyneleitä. Liikutaan ympäri maakuntaa ja Pohjois-Norjassa asti, kalassa ja metsällä, hartauskokouksissa, tansseissa, peijaisissa. Viinan kanssa läträtään, sammutaan ja oksennellaan. Ihmisiä kuolee, kukaan ei luonnollisesti. On kolaria, infarktia; haaveita, humalaa, unia, näkyjä, houreita. Myös symbolista rekvisiittaa riittää, kirkkoon eksyvästä haukasta isänmurhaan. Hirvi näyttäytyy useasti, sekä saaliina että kuvana, ja uroshirvi yrittää astua auton. Alussa ja lopussa pyörii maailmanpyörä, kuljettaa maan ja taivaan väliä. Jos lasketaan stressipisteitä, on niitä kohtauksessa kuin kohtauksessa paljon. Minulle pakkasi tällaisesta turboväännöstä tulemaan lukijaähky.

Kun kirjassa kertojat vaihtuvat tiheään ja aikatasot lomittuvat, voisi odottaa, että raskaasti lastattu kokonaisuus hajoaisi pahan kerran. Kirjoittajien taitoa osoittaa se, ettei näin käy.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto