Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Luopumisesta, jumalista ja sipseistä

Janne Löppönen, 13.7.2020
Sini Silveri: Titaanidisko 66 s., Poesia 2020

Titaanidisko on Sini Silverin toinen runoteos ja ensimmäinen pitkä kokoelma. Yhä useamman nykyrunoilijan tavoin hän debytoi runoviholla. Muotoilen muovipussista kaunista kahvaa (Zäp Books, 2017) oli tahallisen rosoinen, ajoittain jopa luonnosmainen kokonaisuus, josta kuitenkin huokui jo omaperäinen, tunnistettava poetiikka. Silverin runot havainnoivat elämän ”epärunollisina” pidettyjä puolia. Arjen banaalius, ABC-Suomi ja peittelemättömän nolo ruumiillisuus törmäävät niissä yhteiskunnallisten normien kritiikkiin ja karnevalisointiin.

Odotin Silverin ”täyspitkää” innostunein mutta ristiriitaisin tuntein siitä asti, kun sain tietää, että se ilmestyisi Poesialta. Olin toisaalta iloinen, että teos saisi parhaat mahdolliset esilukijat ja viimeistellyn ulkoasun; toisaalta pelkäsin, että teos olisi liiankin hiottu ja kesy esikoiseen verrattuna.

Silverin runot havainnoivat elämän ”epärunollisina” pidettyjä puolia

Pelkoni oli turha. Teos on kyllä viimeistelty sekä tyylillisesti että ulkoasultaan, ja sivut ovat typografisesti rauhallisempia kuin esikoisvihossa. Säemuotoisten ja usein luettelomaisten runojen sijaan hallitseva muoto on proosaruno. Silverin jäljittelemätön poetiikka ei kuitenkaan ole hävinnyt minnekään, ainoastaan kehittynyt.

Titaanidiskossa on monia esikoisesta tuttuja piirteitä, mutta se muodostaa selkeämmän kokonaisuuden, jossa on läpi teoksen toistuvia teemoja ja motiiveja. Ensimmäisestä runosta lähtien maailmaa hahmotetaan kehon ja kehollisten tuntemusten kautta:  ”Rannalla on kiven ruumis, savipylly johon vesi käy, ympäröi laskee ympäröi katoaa, näky on kiihottava kiva […]” (s. 5). Perilyyrinen kuva rantakiviin käyvistä aalloista kääntyy näyksi, joka on samanaikaisesti banaali, koominen ja seksuaalinen. Puhujan suhde maailmaan on teoksessa muutenkin eroottinen: aaltoja ja ruohoa halaillaan, tuuli ”otetaan suihin”.

Silverin runous on ennen kaikkea affektiivista: maailma herättää haluja ja tuntemuksia, epämääräisiä ja vaikeasti sanallistettavia fiiliksiä. Tämä heijastuu runojen kieleen, joka on tarkoituksellisen epämääräistä, kielioppia venyttävää, uudissanoja ja puhekieltä vilisevää, usein hämärän yksityistä. Indefiniittipronominit jokin ja jotain toistuvat tiuhaan. Tässä ollaan kaukana modernistisesta tarkkuuden ihanteesta. Välillä mennään äänteellisyys edellä: ”Pajut hyllyvät putkia pitkin vihreitä ryttyisiä hyhmiä päihinsä” (s. 51).

Silveri ei ota runoutta, omaansa tai edeltäjiensä, liian vakavissaan. Samuli Parosen kuuluisa aforismi karnevalisoidaan surutta: ”S. Paronen tarkoitti sillä: tyhjyyteen on lyöty maailmantappi, että se on anustappi” (s. 15). Myös harvat korkeamodernistiseen lyyrisyyteen viittaavat kohdat, kuten ”valo on maisemassa”, voidaan kontekstissaan tulkita parodiaksi.

Jos vertailukohtia haetaan, Silverin omalakisessa poetiikassa ja havaitsemisen tavassa on jotain samaa kuin Jyrki Pellisen runoudessa. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava lause tuo tulleessaan.

Silveri ei ota runoutta, omaansa tai edeltäjiensä, liian vakavissaan.

Suurin osa Titaanidiskon teksteistä on proosarunoja, mutta mukana on myös pienoisrunoja, kuten kahden säkeen mittainen ”alat / omuudesta” (s. 17). Runo avautuu moneen suuntaan: se tuntuu sanovan jotain ihmisyyden ehdoista, pohtivan, mistä ihminen alkaa. Samalla se tuo mieleen alastomuuden, tai ehkä jonkin vielä perustavamman, sillä alastomuudesta on poistettu s. Entä omuus? Onko se jotakin omaa, ominaista vai jotakin, mikä omistetaan? Kontekstia luennalle luo myös edellisen runon lopetus: ”Yksityinen minun-paikkaisuus on ollut 90-lukulainen tapahtuma” (s. 15). Kyse on siis minuuden muodostumisesta, sen rajoista ja suhteesta muihin.

Titaanidisko vastustaa eheää, elämäntarinaksi rakentuvaa minuutta: ”Tarinankerronnan sijaan olemme palasia, paloja, epäilevä huijaus, huuhdeltu suu, liukastettu pala märkää muistoa” (s. 28). Ajatus haraa vallitsevaa autenttisuuden vaatimusta vastaan. Kapitalismi typistää meidät brändeiksi, joiden on pysyttävä uskollisina itselleen. Muuttuva ja keskeneräinen minuus sen sijaan on liukastettu pala, ameeba, joka tursuaa ulos pysyvien identiteettien häkistä.

Vaikka teoksen runot ovat vahvasti kehollisia, keho ei koskaan ole läsnä kokonaisuudessaan, vaan reisinä, pyllyinä, suina ja ihokarvoina. Eräässä runossa mainitaan ”prekaarinen torso”. Myöhäiskapitalistisen työelämän epävarmuutta kuvaava adjektiivi tuo mukaan poliittisen ulottuvuuden. Vaikka eheä, muuttumaton minuus on todellisuudelle vierasta, keskeneräisyys voi olla myös väkivaltaista, jos se tarkoittaa, että ihminen ei pääse toteuttamaan potentiaaliaan. Työelämän epävarmuus tekee meistä torsoja, joilta on amputoitu raajat: myöhäiskapitalismin subjekti on voimaton, ja kaiken tilapäisyys estää häntä kasvamasta täysiin mittoihinsa.

Muuttuva ja keskeneräinen minuus sen sijaan on liukastettu pala, ameeba, joka tursuaa ulos pysyvien identiteettien häkistä.

”Yksityinen minun-paikkaisuus” viittaa myös viime vuosikymmenten individualismiin, joka on ekokatastrofin myötä joutunut kriisiin. Titaanidisko etsii ulospääsyä yksilökeskeisestä maailmankuvasta ja kaipaa uudenlaista kollektiivisuutta:

[J]a minä haluan olla aalto rykelmässä, vaikuttaa muiden mukana meren olemukseen, olla kaikki me bailaamassa avonaisessa diskossa. Haluan syödä muovituolit, kylvää jaguaarilla peltoa syyssateessa, ratsastaa suihkulähteellä, tehdä navastani uudenvuodenyön kukkulan, hajamielisenä kastella aivoniittyä, juhlia titaanidiskossa […]” (s. 19.)

Puhujan kaipaama yhteisöllisyys muistuttaa yhtäältä moderneja kollektivismeja, joissa yksilö häivytetään (olla aaltona meressä); toisaalta juhlan metafora kuvastaa jälkimodernia yhteisöllisyyttä, joka on avoimempaa ja tilapäisempää. Juhla merkitsee lisäksi karnevaalia, jossa vanha järjestys kumotaan. Arjen karnevalisointi oli myös yksi Silverin esikoisvihon teemoista. Muovituolien syöminen voidaan tulkita myös haluksi muuttaa yhteiskunnan aineenvaihduntaa ja siirtyä kiertotalouteen, jossa jätettä ei synny.

Sana luopuminen toistuu Titaanidiskossa usein. Luopumista ei mielletä surullisena asiana vaan pikemminkin vapauttavana irti päästämisenä: ”Luopumisen jälkeinen ajatus on turvaton voimakas ei-mikään, ei-minkäänlainen tuttu” (s. 60). Vastaavasti kyvyttömyys luopua esitetään itsepäisenä takertumisena, perisuomalaisena yksin pärjäämisen ihanteena: ”Tämä on melankolinen tilanne, jurouden aggressio eli luopumaton, kyllä-minä -tila” (s. 10). Luopumisen voi nähdä liittyvän niin individualismin ylittämiseen kuin luontosuhteen muutokseen. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin, ja mullistuvassa maailmassa tarvitsemme solidaarisuutta ja hoivaa. Jatkuvien kriisien keskellä eläminen vaatii myös epävarmuuden sietämistä: ”Täällä missä ei ole selkoa on reikiä joihin sormi on vain työnnettävä.” (s. 53). Lisäksi meidän olisi luovuttava hallintaan perustuvasta luontosuhteesta, jossa luonnolla on vain välinearvo.

Juhla merkitsee lisäksi karnevaalia, jossa vanha järjestys kumotaan.

Entä mitä tekemistä titaaneilla on kaiken tämän kanssa? Antiikin mytologiassa titaanit ovat Uranoksen eli taivaan ja Gaian eli maan lapsia, jotka seuraava jumalsukupolvi syrjäytti ja syöksi Tartarokseen. Silveri kirjoittaa nykyihmisestä ironisesti ”jumalana”: ”Pimeä ja märkä jumala on eksynyt metsään, se on umpihumalassa ja se vetää ryteikössä pyöräänsä mukanaan” (s. 7). Ihminen on valtaistuimeltaan syösty luomakunnan kruunu, joka elää banaalissa, ankeassa ja väkivaltaisessa maailmassa, jota hän itse kaiken lisäksi on tuhoamassa. Titaanien sen sijaan voi nähdä viittaavan ihmisen piilevään potentiaaliin, johonkin, minkä nyky-yhteiskunta on tukahduttanut. Kenties todellisuutta karnevalisoimalla pääsemme ”luopumisen jälkeiseen tilaan”, jossa löydämme sisäisen titaanimme. Teoksen ihmiskuva on siis pohimmiltaan optimistinen: pystymme parempaan.

Ihminen on valtaistuimeltaan syösty luomakunnan kruunu, joka elää banaalissa, ankeassa ja väkivaltaisessa maailmassa, jota hän itse kaiken lisäksi on tuhoamassa.

Eräs toistuva yksityiskohta askarrutti pitkään mieltäni. Missään lukemassani runoteoksessa ei mainita sipsejä niin usein kuin Titaanidiskossa. Sipsit kuvataan halun kohteina, jotka joskus myös tuottavat pettymyksen (”sipsi voi kastua”) tai ovat turhauttavasti jään alla (kas siinä runokuva!). Sipsit mielitekona ovat kuva banaalista nykyelämästä. Sipsejä telkkarin ääressä mussuttava ihminen on passiivisuuden ja yksinäisyyden kuva, mutta juhlissa sipsit tuovat ihmiset yhteen. Sipsipakkaukset roskaavat, mutta Titaanidiskossa ne otetaan karnevalistisesti uuteen käyttöön: niihin poimitaan tyrnimarjoja, niillä ammennetaan vettä ja juhlissa sytytetään sipsipussisoihtu. Näin sipsit kuvastavat banaalin todellisuuden kätkettyä potentiaalia ja hapuilevaa yritystä löytää kestävämpi luontosuhde.

William Blake näki hiekanjyvässä maailman. Sini Silveri näkee sipsipussissa uuden maailman, joka syntyy vanhan tuhkasta. Ei hassumpi saavutus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto