Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kurjalan onnenpotku

Jouni Tossavainen, 24.9.2003
Sinikka Tirkkonen: Miten peiliin kirjoitetaan s., Otava 2002

Kun opettaja Sinikka Tirkkosen esikoiskirja Halla ilmestyi vuonna 1985, novellisti sanoi: ”Tunsin, ettei minusta ole runoilijaksi eikä minulla ole riittävää pitkäjänteisyyttä romaanin tekijäksi.” Toisen novellikokoelman jälkeen Kurjalan Onnenpotkussa asuneelta Tirkkoselta jäätiin odottamaan romaania, mutta 16 vuotta myöhemmin ilmestyikin esikoisrunokokoelma Miten peiliin kirjoitetaan.

Kokoelman runot luettuaan huomaa, että Runeberg-palkitun Luvattoman elämän (1987) ensimmäinen novelli ”Johdanto” voisi olla myös runoa: juonta on vähän, hyviä sanoja enemmän. Vastaavasti runokokoelman ainut proosaruno ”Vanha nainen kävelee kaukana salolla” voisi olla myös novelli, joka loppuu kafkamaiseen säkeeseen ”Seuraavana yönä vanha nainen kuolee”.

Runo vai proosaruno

Kun tänä päivänä koetaan suomalaisen runoilijan Markku Paasosen sanoin, että ”runouden kirjoittaminen on mahdotonta”, siirrytään proosarunoon, mikä tarkoittaa vaikkapa esikoisrunoilija Eino Santasen mukaan ”mukatarinallisuutta”. Samalla tavalla Venäjällä proosaruno valloittaa aikaa. Vaikkapa pietarilaisen runoilijan Aleksandr Skidanin mielestä nyt ”ollaan tyytymättömiä perinteiseen lyyrisyyteen”.

Runon ja proosan välillä ei ole kynnystä, mutta kykeneekö kukaan muu kuin runoilija jakamaan rivinsä oikein. Jos joku haluaa välttää tämänkin keinon, hän voi kirjoittaa proosarunoa. Miksi oikeastaan puhumme nykyrunoilijoiden runoista runoina? Miksei kertomuksista? Jääkö ainoaksi erottavaksi piirteeksi rytmi, joka ilmaistaan jakamalla proosa riveiksi tai luomalla lauseen sisälle proosaksi sopimaton hahmo.

Kummastako lienee Tirkkosen runossa kyse? Tehdään testi, otetaan rivijaot pois ja luetaan, mitä siitä syntyy:

’Illalla tulee hyvin vihreää ja tummaa. Odotan Teitä. Miten rakastinkaan Teitä. Te tiedätte. Te ette tiedä.’

Sitten katsotaan, miltä oikea runo näyttää:

”Illalla tulee hyvin vihreää ja tummaa./
Odotan Teitä. Miten rakastinkaan Teitä./
Te tiedätte. Te ette tiedä.”

Näin niitä säkeitä valmistetaan. Tunteehan sen melkein heti, että jälkimmäinen on runo ja edellinen enemmänkin pötkö, mutta miten sen selittäisi järki kädessä myös Loka-Laitiselle.

Ensinnäkin kolmen säkeen jako helpottaa tulkintaa – jos nyt taas palataan runoon kertomuksena. Aluksi jonkun elämä iltaantuu, toisessa säkeessä tummenemisen syyksi ilmaantuu rakkaus ja lopuksi kerrotaan onnettomuuden syy. Se toinen, joka luulee tietävänsä, ei tiedä, miltä odottajasta lopulta tuntuu. Tai sitten hän tietää, että ei tiedä.

Kolmas vielä kauempaa haettu selitys runolle ja syy siihen, miksi valitsin juuri tämän runon, kertoo että en minä tiedä, enkä osaa sanoa, mitä tietäminen sitten perimmiltään on.

Joka tapauksessa testi osoittanee, että Tirkkosen runolla ”Illalla tulee hyvin vihreää ja tummaa” on raja proosaan ja proosarunoon, ja koska runo on runo, pohdinta laajenee mannermaisen metafysiikan suuntaan olematta kuitenkaan filosofiaa. Jatkossa lyyrikko Tirkkosen – eikä minkä hyvänsä prosaistin – runojen hallittu muoto, avartuva asemointi ja säejaot näyttävät paikoitellen niin taitavilta, että suuhun jää kardemumman murun verran poseeramisen sivumakua.

Hannes, Duras ja Ovidius

Kokoelmassa nimetään Hannes, Duras ja Ovidius. Kaksi miestä ja yksi nainen, mutta vaikutteet näyttävät tulevan enemmän naisten suunnasta. Runojen maisema ja tarina avautuvat kuin itkijämuusa Ahmatovalla, ja samalla Terijoella nukkuu toinen varjon taitaja Södergran.

Tirkkoselle ”Totuus on kylmä asia” kuten on Marina Tsevetajevan runossa ”Sinä joka rakastit minua tosilla valheilla”. Runon ”Illalla tulee hyvin vihreää ja tummaa” puhuttelu voi viitata Sylvia Plathin runoon ”Hakija”, josta löytyvät säkeet ”Teissä on reikä, se on haude / Teissä on silmä, se on kuva”. Tirkkosen ”aurinko on juopunut” kuten Osip Mandelstamilla runossa ”Oi kaunotar Saimaa, sinä huojutit venettäni”.

Nämä runollisista kaiuista, jotka sain nyt kopattua silmiini. Joka tapauksessa nämäkin tuhkat pölisevät ja ravitsevat mielikuvituksen multaa siihen suuntaan, että Tirkkonen on vääntänyt myös muuta kuin Kurjalan harmaata tahkoproosaa.

Kuvataiteen puolelta näytetään Mandelstamin ihailemat keskiajan maalarit ja Hugo Simberg. Taustamusiikista en saa selvää, ehkä se vaihtelee pelimannin viulusta kirkkolauluun, mutta päällimmäiseksi ääneksi nousee nauru. Huumori helähtää pintaan ja kastelee kuoleman puutarhaa, aivan kuten nauru ja tupakka hoitavat hulluja mielisairaaloiden tupakkahuoneissa.

Hullujenhuone tuli mieleen siitä, mitä Tirkkonen kirjoitti Kuopion läänin Taidepostiin 1/1989:

”En voi odottaa minkäänlaista hyväksyntää. En missään muodossa, en koskaan. Pohjoissavolainen syrjäkylä elää ympärilläni omaa elämäänsä. En voi ostaa selityksillä mitään suojelua. On bluffattava varmuutta tai julistauduttava mielenvikaiseksi.”

Kiiltomato

Jos kokoelman kaikkien runojen subjekti pitäisi määritellä, hän on itäisesti viisas nainen, mikä tarkoittaa että häntä ”itkettää kerralla kaikki”. Useimmiten itkettää kuitenkin mies, joka parhaimmillaan on perhonen ja painava kuin täysi tähkä, ja sekin hetki näyttää, mitä täydellisen menettämisen hetki on. Nainen on niin elänyt, että tietää tilapäisyyden ainoaksi saavutukseksi. Siinä mielessä rakkaudesta opettava Ovidius on vain keila, jonka itkijänainen kellistää lumipallolla – tai yhdellä sanalla. Lopulta sanat ovat kuitenkin runoilijalle ainoat, jotka hän voi antaa. Ehkä muuso Hannekselle, mutta säkeestä ”sinä johdatit minut harhaan” löytyy pieni nyökkäys myös kustantaja Haavikon suuntaan.

”Voi Ovidius, rakkaudesta sinä puhut/
Minä olen kamppaillut sydänvereen asti/
eikä minua ole lohduttanut muu kuin sysimusta yö/
Sinä puhut liian kepeästi/
En armahda, sinua, en,/
sinä johdatit minut harhaan,/
sinä laiska, juonitteleva, rikkiviisas mies.”

Vastaanoton, vai minkä sanojen pettämisen varalta lienee, kokoelman viimeinen runo viittaa raamattuun. ”Minulla on lakissa psalmi 54”, sanotaan. Se on runon mukaan vainottujen psalmi ja raamattuni mukaan ”Rukous vihollisen ahdistaessa”. Joka tapauksessa ”sen lakin alla on lämmin”, vaikka maa olisi kovassa jäässä eikä tietäisi, miten kertoa kaikesta siitä, mitä sai nähdä kriitikkojen kirjoittamana.

Pelko pois. Tästä kokoelmasta on hyvä kirjoittaa Kiiltomatoon, koska tekee juuri sitä työtä, mitä Kiiltomadon pitää: nostaa Varkauden pimeydestä hetkeksi sitä, mikä ei juuri muuten nouse juhlimaan puolimakea kuohuviini kourassa. Tirkkosen lisäksi pitää kiittää kustantajaa ja kustantajan editoreja pitkien vuosien kärsivällisestä odottamisesta ja hyvästä työstä.

Lisäksi Kiiltomadon iloksi yhdessä runossa loistaa kiiltomato:

”Ja unen mies yläruumis paljaana/
johdattaa öisellä polulla,/
syvä yön rauha,/
metsän kevyt salainen nopea elämä,/
polulla kiiltomato,/
sinun pieni sähkeesi elokuun yössä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto