Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Liian herkkä tähän maailmaan

Johanna Kähäri, 27.10.2008
Sinikka Tirkkonen: Unohdus s., ntamo 2008

Unohdus on Sinikka Tirkkosen neljäs teos. Kaksi ensimmäistä, Otavan kustantamat Halla (1985) ja Luvaton elämä (1987) ovat novellikokoelmia. Kolmas Otavan kustantama kokoelma Miten peiliin kirjoitetaan (2003) on tänä syksynä ntamolla julkaistun Unohduksen tavoin runokokoelma. Tosin selväpiirteistä lajityyppinsä edustajaa on näistä teoksista turha etsiä, erityisesti kaksi ensimmäistä kokoelmaa ovat kömpelyyteen asti epätasaisia ja vaihtavat runosta proosaan summittaisesti. Unohdus on tässä mielessä Tirkkosen kypsin kokoelma, sen runot ovat lähes kokonaan puhdasta proosarunoa.

Unohdus sisältää tarinan ja jopa jonkinlaisen juonen, vaikka kyse on lyriikasta. Se on kertomus kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka kantaa toisen osapuolen kuoleman yli. Nainen ei pysty estämään rakastetun vajoamista, ja menetetty, unohtumaton rakkaus tuntuu muokkaavan naista ja vaikuttavan tämän kohtaloon, vaikka myös hän on ollut lapsesta asti ulkopuolinen. Hänestä itsestään tulee unohdettu, ”ei enää ihminen vaan psykedeelinen ilmentymä”.

Runojen rakastettu on nimetty kuvataiteilija Kalervo Palsaksi (kittiläläinen kuvataiteilija Huugo Kalervo ”Kalle” Palsa eli vuosina 1947-1987 eikä ole siis pelkästään fiktiivinen henkilö). Unohduksen runoissa Palsa vertautuu muun muassa Aleksis Kiveen ja puhuja Charlotta Lönnqvistiin. Palsa on myös Leif Fröding ja Lauri Viita, ja nainen on hänelle ”mysteerio Buffo, kaikkien lohdutusten äiti” tai ”pyhä skitsofrenia, joka ei ole kaikkia varten”.

Kumpi heistä on taiteilija ja kumpi muusa? Myyttisiä neroja, mutta mielisairaita taiteilijoita ovat lopulta molemmat, sekä Palsa että runon puhuja: ”Sinä aloit puhua että sinä olet minun mesenaattini, / niin kuin Axel Carpelan Sibeliuksen elämässä, / liian herkkä tähän maailmaan, syrjässä, aatelinen”.

Ensimmäisen runon sympaattinen säe ”anna minun rauhassa nojata Kalervo Palsan lämpöpatteriin” vaihtuu kokoelman loppua kohden synkkiin sävyihin. Palsa kuolee yksin ja unohdettuna, nainen yrittää itsemurhaa. Rankat aiheet ja näkökulman vaihtumattomuus johtavat siihen, että Unohdusta on raskasta lukea. Sen ansioita on kuitenkin, että se liikkuu rehellisesti ja luonnollisesti syvällä. Tirkkosen tavassa kirjoittaa mikään ei ole pikkusievää, eikä teeskentelylle ole sijaa.

Jo esikoiskokoelmastaan asti Sinikka Tirkkonen on kuvannut sellaisten ihmisten elämää, joilla ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Börje Skruf kirjoittaa kokoelman Luvaton elämä novellista ”Pohjoinen”: ”Novellin kontrapunktiksi laskeutuvat luopumisen ja jättäytymisen portaat. Niissä kertoja paljastaa, että masennus on hänelle enemmän kuin myötäelämistä. Se on vilpittömyyttä yksityiskohtiin asti. Ihmisen toiminnan hyötysuhteen sijaan Tirkkonen haluaa lähteä hyödyttömyyden suhteista.” (Tiedonantaja 9.2.1988)

Tirkkonen on uskollinen valitsemilleen aiheille, ja vaikka taiteilijasuhteen yksityiskohtaisen ja kiinnostavan analyysin toivoisi jatkuvan ehyenä läpi kokoelman, näin ei käy, vaan likaiset miehet, uinuvat kylät, rajaseudun pakkaset ja pimeässä kömpivät hirvet saavat oman tilansa. Niin saa myös ajankohtainen ympäristön vaaliminen, jota Tirkkosen teksteissä on ollut aina. Tässä kokoelmassa luontosuhde on tuoreempi kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan, eikä ”havujen sekaan painuta” niin intensiivisesti kuin vaikkapa Luvaton elämä -kokoelman novellissa ”Hanki upottaa”. Nyt kaupunkikuva yhdistetään luontokuviin ja kontrasteja on enemmän:

”Tehtaan verkkoaidasta syntyy ristikkokuvio lumeen. / Näen nälän miehen mustassa katseessa tehtaan varjossa. / Raskaat kuorma-autot kääntyvät portista, / milloin tilhet tulevat, milloin tilhet tulevat.”

Kalervo Palsa on Sinikka Tirkkosen runoissa niin elävästi läsnä, ettei voi olla miettimättä, onko runojen kirjoittajalla oikeasti ollut jokin suhde taitelijaan. Oli niin tai näin, kiisteltyyn taiteilijaan, Kalervo Palsaan liittyvät runot ovat kokoelman parasta antia. ”Hän maalaa peräkammarissaan hiiltyviä auringonlaskuja” -runon ”hiiltyvät auringonlaskut” eivät ole kovin tuoretta lyriikan kuvastoa, mutta runo on hyvin kaunis:

”Hän maalaa peräkammarissaan hiiltyviä auringonlaskuja / ja ruusun keskelle valtatietä. / Hänen kasvonsa ovat muuttuneet vihreiksi ankarasta ponnistuksesta, / hän juo pellavaöljyä silloin tällöin muutaman kulauksen. / hän suutelee taulujaan, tanssii niiden kanssa kömpelöin askelin. / Hän ylistää kädet levällään Jumalaansa. Minä katson häntä / Hän tuoksuu sätkätupakalta ja kostealta villalta. // Lumi sinertää ja muodostaa vaaleita laikkuja pihamaalle. / Koiralaumat kävelevät kylän raitilla pää painuksissa. // Hän sanoo, ettei hänen laulunsa pääty hyvin. / Minä rakastan häntä ja tulen hänen luonaan hyvin vanhaksi / ja kuluneissa ruusutapeteissa on pitkän kertomuksen tuntu.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto