Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Viihdettä villipedoista: ei aktivisteille

Riitta Vaismaa, 27.11.2001
Sinimaaria Kangas: Vainu s., Loki-Kirjat 2001

”Minut toi Afrikkaan haju: villi, häikäilemätön aromi, joka kirveli ja kiusasi nenäonteloa kunnes ymmärsin totella sen kutsua.” Sinimaaria Kankaan (s. 1967) esikoiromaani Vainu on aistivoimainen ja myös hyvin kuvallinen. Kangas perustelee tarinansa leijonanpennun tassun hajun voimalla ja kuvittaa sen Afrikan värein.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Laajin, pääosa ja varsinainen tarina sijoittuu keskimmäiseen, Afrikkaan. Alun ja lopun lyhyet kehykset, joissa minäkertoja on Suomessa muistellen ja tilittäenkin Afrikan seikkailuaan, tuntuvat turhilta – ikään kuin itse tarina ei kirjailijan mielestä kantaisi sellaisenaan, selittelyittä. Kustannustoimittajan kättä mm. tässä kaipasin.

Minäkertoja Mila on saanut vainunsa ollessaan kesätöissä Korkeasaaressa ja hoitaessaan siellä leijonanpentuja. Pennun tassun ruskeasta lemusta tulee kutsu, joka ei jätä rauhaan edes New Yorkin urbaanissa viidakossa sosiologiaa, ekonomiaa ja kulttuurintutkimusta opiskellessa. Opiskelun jälkeisestä juurettomasta ajelehtimisesta Mila riuhtaisee itsensä Afrikkaan, ja seikkailu saa alkaa. Tuntuu kuitenkin epäuskottavalta, kun lopulliseksi pontimeksi lähtöön kerrotaan television luontofilmi, vaikka tavoitteena ei todellakaan ole turvallinen turistisafari.

Lähdin lukemaan Vainua oletuksenani, että kirjailija on luonnonystävä ja -tuntija, aito metsässä ja viidakossa kulkija. Näin voi ollakin, mutta silti monet asiat hämmästyttivät. Sanojen tasolla Kangas, toisin kuin ympäristötietoiset luontoaktivistit koskaan tekisivät, sekä inhimillistää eläimet että eläimellistää ihmiset. Minua ainakin ärsytti puhe paviaaniperheestä ja vääräsääristen kirahvien go go -tanssista, samoin se, kun Milalla itsellään on kuono ja tassut. Kun kyse ei ole lastenkirjasta, mieleen nousee epäilys kirjasta luontoa hyväksi käyttävänä ja sitä romantisoivana saippuasarjana. Vaikka kirjassa on vaikuttavaa villieläinten ja villin luonnon kuvausta, luonnon armoille joutumista, pelkoa ja vaaratilanteita, asetelma ei ole loppuun saakka uskottava.

Mila aloittaa elämänsä Afrikassa ja tutustumisensa villeihin eläimiin eksoottiselta mutta kuitenkin turvalliselta turistitilalta, jonne hän jää palkattomaksi työntekijäksi. Hän tarkkailee kolmea elämänsä tarhassa aloittanutta leijonanpentua ja kiintyy niihin. Asetelma muuttuu naiviksi, kun Mila päästää leijonanpennut tarhasta ja lähtee johdattamaan niitä aitoon ympäristöön. Leijonat ovat jo kesyyntyneet eivätkä osaa tappaa itselleen ravintoa, jota Mila yrittää epätoivoisesti niille metsästää. Mila nääntyy erämaassa, puskassa, kuten Kangas sitä nimittää, mutta selviää kuitenkin viime hetkellä ihmisten ilmoille.

Epilogin selityksissä kerrotaan tarinan surullinen loppu. Leijonat oli pakko ottaa takaisin tarhaan. Ne jouduttiin lopettamaan, kun yksi niistä vihdoin ymmärsi metsästys- ja taisteluvaistonsa, joka onnettomasti kohdistui leijonakolmikkoa ruokkivaan ihmiseen.

Kustantajan esittelyn mukaan kirja on kuvaus naisesta, joka ottaa itsessään asuvan pedon kirjaimellisesti, lähtee Afrikkaan ja liittyy laumaansa. Mm. tämä ennakkotietonani petyin tarinan keinotekoisuuteen. Kangas on toimittajanakin työskentelevä taitava ammattikirjoittaja, joka tuntee Afrikan. Hänen osaamisensa ei ole luonnon uskottavassa kuvauksessa vaan luonnon viihteellistämisessä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto