Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Minän mittelöintiä

Eveliina Laurila, 7.5.2012
Sirpa Kyyrönen: Lempeät tukaanit 68 s., Otava 2012

Kun Sirpa Kyyrösen esikoiskokoelma Naispatsaita (2010) keskittyi naiseuteen, laajenee Lempeät tukaanit kohti kirjoittajaminuuden rakentumisen kipupisteitä. Naiseus ja ruumiillisuus eivät ole kadonneet, mutta nyt liikutaan sinän ja minän välissä.

Kyyrösen runot ovat konkreettisia ja kuvallisia. Esikoisen tavoin myös Lempeissä tukaaneissa on yllättäviä yhdistelmiä, hyppyjä ja aukkoja, mutta nyt on otettu askel arvoituksellisempaan suuntaan. Kulmia on hiottu ja runollisuus hehkuu.

Runojen perusta on kokonainen lause, jolloin myös merkitysmahdollisuudet kasvavat. Lauseet muodostavat kokonaisuuksiksi hahmottuvia tekstimassoja, jotka saumaantuvat yhdeksi lonkeroiseksi kuvioksi.  Vähällä sanotaan haastavan paljon, mutta omaperäistä lausetusta seuraa ihailevalla ihmetyksellä. Lisäämällä tarttumapintaa runot olisivat tosin antaneet vieläkin enemmän ja hieman helpommin.

Lauseet maalaavat mukamas kevyenkauniin taustan, jolle muodostuva runo on kuitenkin kaikkea muuta kuin kivuton: ”Tänään olen hyvin väsynyt,/ värit soivat tunkeilevasti korvan juuressa/ ja kiven halkaiseminen on vienyt kaikki voimani./ Kaupungissa delfiinit olivat oppineet uusia temppuja,/ istuin aivan edessä ja kastuin, kuivasin yön, housuja tuulessa,/ nyt käteni ovat kuurot,/ korsetti puristaa päätä kuin tulppaani.”

Typografian vaihtelua käytetään viisiosastoisessa teoksessa hillityn tyylikkäästi. Tiiviin säerakenteen lisäksi mukana on myös väljempää asettelua, tyhjiä välejä proosarunon sisässä ja oman osastonsa muodostava kolmisäkeisten runojen sarja.

Materiaalinsa runsas kuvasto ottaa luonnosta, erityisesti merestä ja siihen liittyvistä eläimistä. On delfiinejä, hämähäkkejä, meren huuhtomia kiviä ja linnunjalkadelta, mutta silti pysytään yhtenäisyyden rajojen sisäpuolella.  Lempeät tukaanit pitää kasassa yhtenäinen kirjoittamisen tapa, tematiikka ja erityisesti jännite sinän ja minän välillä.

Irti ja kohti

”Minä kerron sinut auki”, teos alkaa. Minä puhuu sinälle, pyytää ja käskee tätä kuuntelemaan. Minän ja sinän jännitteen ja etäisyyden vaihteluista syntyy kuva siitä, kuinka hankalaa on olla kokonainen ja ehjä, äiti lapselle, ihminen ja nainen toiselle ja ennen kaikkea itselleen.

Toisinaan ollaan ihan lähellä: ”vartaloiden summa on peruskallioon kirjoitettu” ja toisinaan etäisyyksien päässä: ”aurinko erottaa meidät kuin/ pilviverho meidät auringosta eikä yö tunne päivän tulevan vaan jää maan vangiksi/ kuin itikanpurema ihoon”. Ollaan kiinni ja irti, sama ja eri, yhtenäinen ja erillinen minä. Samalla vaihtelevat valo, pimeys ja vuodenajat.  Sadut vilahtavat tuomassa kontrastia julmaan todellisuuteen.

Kipuilustaan huolimatta Lempeät tukaanit ei ole toivoton tai pateettinen.

Kipuilustaan huolimatta Lempeät tukaanit ei ole kuitenkaan toivoton tai pateettinen. Vaikka minä taistelee läpi teoksen, päättyy kokoelma kuitenkin jonkinlaiseen sopuun: ”Suukotat, peittelet ja toivotat onnea.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto