Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoudentutkimuksen nykysuuntauksia

Esa Mäkijärvi, 25.2.2013
Siru Kainulainen, Karoliina Lummaa ja Katja Seutu (toim.): Työmaana runous 276 s., SKS 2012

Nykyrunoutta syytetään toisinaan historiattomuudesta. Väitteen esittäjät olettavat, että meidän päiviemme runoilijat toimivat samoin kuin 1900-luvun alun avantgardististen taideliikkeiden jäsenet, jotka kielsivät menneisyyden merkittävyyden ja aloittivat taiteen tekemisen puhtaalta pöydältä. Jo ensimmäiset avantgardistit on kuitenkin helppo sijoittaa taidehistorialliseen jatkumoon. Kokeellisempaa ja perinteisempää runoutta kirjoittavat nykylyyrikot julkaisevat niin ikään monipuolista tekstiä, jonka juuret on mahdollista selvittää.

Historiallisuus tarjoaa hyvät eväät kirjallisuudentutkimukselle. Työmaana runous: Runoudentutkimuksen nykysuuntauksia kokoaa yhteen nuorien tarkastelijoiden näkökulmia. Otanta on sopivan laaja, 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kieli on tänä aikana kehittynyt, jopa muuttunut toiseksi, mutta kehitys on ollut johdonmukaista. Voi itse asiassa argumentoida, että kielen muuttumista pystyy parhaiten ennakoimaan lukemalla runoutta, koska sen kirjoittajat ovat yleensä herkimpiä huomaamaan tulossa olevia muutoksia ja hyödyntämään niitä. Uudistushenkisimmässä runoudessa esiintyy välillä ilmaisuja, jotka tulevat ajan saatossa osaksi laajempaa käyttöä.

Työmaana runous on jaettu kolmeen tasalaatuiseen osioon. Ensimmäisessä, teoreettisimmassa osastossa käsitellään metalyyrisyyttä, kielimaterialismia, rytmiä ja tekstivariaatioita. Toiseksi sivutaan modernismia, ja lopuksi runoilijoita lähestytään yhteiskunnallisina kommentoijina.

Esipuheen mukaan kirja ”on suunnattu runoudesta ja sen tutkimuksesta kiinnostuneille humanististen alojen opiskelijoille. Toisaalta kirja toimii oppaana myös niille kirjallisuuden, taiteen ja kulttuurin tutkijoille ja suurkuluttajille, jotka eivät tunne runoudentutkimusta omimmaksi alueekseen.” Aivan näin laajaa yleisöä artikkelit tuskin saavuttavat, vaikka kokonaisuus ei kieltämättä olekaan yhtä pitkäpiimäinen kuin useimmat lajityypin julkaisut.

Avantgarde murtautui suomalaiseen runouteen vasta 1960-luvulla, eli monta vuosikymmentä muun Euroopan perässä. Outi Oja toteaa Työmaana runous -teoksen aloittavassa artikkelissaan ”Metalyriikan monet muodot: Esimerkkinä 1960-luvun avantgarderunous Suomessa”, että viime vuosisadan puolivälin avantgarde syntyi reaktiona loppusoinnittelua ja sen jälkeistä modernismia vastaan.

Pentti Saarikoski julkaisi vuonna 1962 käänteentekevän kokoelmansa Mitä tapahtuu todella?, jota Oja kommentoi seuraavasti: ”Siinä hän luopuu 1950-luvun runouden viimeistellystä, sanojen vivahteilla ja merkitysaineksilla pelaavasta kuvakielestä ja siirtyy avoimeen, puhekieliseen runouteen, johon on sulatettu sanomalehtien otsikkoja, kadulla kuultuja repliikkejä, keskeneräisiä tokaisuja ja avoimen poliittisia kannanottoja.” (s. 18)

Ojan mukaan Saarikosken ja hänen hengenheimolaistensa kirjoittama radikaali runous ei ollut pelkkää kokeilua muodolla, vaan lähestyi maailmaa ja nykyhetkeä suoraan 1950-luvun runoissa vallinneen sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan. Lähestymistavasta voi vetää suoran viivan 2000-luvulle, jossa avantgardismi on jälleen innoittanut tekijöitä lukemattomilla mahdollisuuksillaan. Useimmat perinteen jatkajat eivät ole esikuviensa tavoin poliittisesti aktiivisia vaan pyrkivät mielenkiintoisella tavalla yhdistämään sisäisen ja ulkoisen tutkiskelun kokeiluihin muodolla.

Työmaana runous jatkuu Topi Lappalaisen kirjoituksella Henrika Ringbomin 1990-luvun teksteistä. Konkreettiset runoilija- ja tekstiesimerkit ovat ymmärryksen kannalta tärkeitä, ja niitä riittää käsillä olevassa teoksessa runsaasti. Tekijöiden pyrkimyksenä on selvästi ollut pyrkiä eroon puisevuudesta analysoimalla runojen yksittäisiä kohtia.

Veijo Pulkkinen tarkastelee kiinnostavassa ”Ristin varjossa” -jutussaan Eeva-Liisa Mannerin ”Tiet ovat pitkät” -runon moninaisia vaiheita. Pulkkinen osoittaa, kuinka Mannerin kaltaiset runojaan alituisesti korjaavat kirjoittajat voivat muutoksilla löytää käsikirjoituksestaan punaisen langan. Havainto on kiehtova. Runo ei välttämättä mene pilalle, vaikka se kävisi läpi monta kehitysvaihetta.

Modernismin aave

Työmaana runous jatkuu modernistisilla esimerkeillä. Tuulia Toivanen käsittelee artikkelissaan ”Kuvallisuus on runouden sielu” kuvallisuuden merkitystä modernistisessa runoperinteessä. Toivasen tekstin kuivimmat kirjallisuudentutkimukset mieleen tuova selittävä alaotsikko ”Näkökulma kuvakeskeisen poetiikan ja modernistisen käännöstradition syntyyn angloamerikkalaisessa ja suomalaisessa runoudessa” ei onneksi merkitse puuduttavaa lukukokemusta. Artikkeli on päinvastoin mielenkiintoinen. Sen alussa lainataan Tuomas Anhavaa, jonka mukaan käännökset ovat elintärkeitä suomen kaltaisen pienen kielialueen sivistyksen kannalta.

Anhava oli modernismin vankkumaton kannattaja, mistä syystä myös hänen tekemänsä suomennokset ovat kuvakeskeisiä, kuten Toivanen osoittaa. Samoja lähinnä japanilaisesta ja kiinalaisesta kirjallisuudesta käännettyjä tekstejä on sittemmin lähestytty myös muilla tavoilla. Toivanen käy kiinnostavasti läpi tiettyjen runosuomennosten kehittymisen riimien säilyttämisestä vapaaseen kuvakeskeiseen mittaan ja edelleen tulkitsevampaan ilmaisuun.

Työmaana runouden kiinnostavinta antia on Vesa Haapalan analyysi Katri Valan Kaukaisesta puutarhasta. Sen sijaan Anna Hollstenin parodiaa käsittelevä teksti on ikävä kyllä anniltaan vaisu.

Kiinnostavinta antia on Vesa Haapalan analyysi Katri Valan Kaukaisesta puutarhasta.

Haapala lähestyy Valan kokoelmaa meillä ja muualla vähäiselle huomiolle tutkijoiden keskuudessa jääneestä teoskeskeisestä näkökulmasta. Tutkija kirjoittaa: ”Teosta laatiessaan runoilija ei kirjoita vain runoja, jotka kootaan yhteen. Hän tuottaa kokonaisuuden, olipa se millainen hyvänsä, tarkkaan harkittu tai vapaammin sommiteltu, ja lukija kohtaa tuon teoksellisen ulottuvuuden.” (s. 159)

Haapala kertoo artikkelissaan Valan tavasta johdatella lukijaa. Kehysrunot johtavat Kaukaisen puutarhan varsinaisiin osioihin, jolloin luodaan jatkuvuuden tuntua. Lisäksi Vala toistaa tiettyjä kuvia, sanoja tai teemoja saadakseen aikaan vaikutelman yhtenäisyydestä. Haapala kiteyttää: ”Eri osastojen muodostamien osamaailmojen tai väitteiden yhteen liittäminen tuottaa teoskokonaisuuden, joka ei lopulta kovinkaan helposti tyhjene yhdeksi filosofiseksi ideaksi tai palaudu vain kokoelmaksi tyypillistä ekspressionista runoutta.” (s. 180)

Vala näyttäytyy esikoiskokoelmansa tiimoilta perinteitä kunnioittavana ja uudistusmielisenä kirjoittajana, jolla on taito luoda vaikuttavia kokonaisuuksia. Modernismin vaikutus tuntuu vastaan pullikoimisesta huolimatta edelleen vahvana kotimaisella runokentällä.

Kannanottamisen sietämätön keveys

Puhe nykyrunouden historiattomuudesta ei ota huomioon monen tuoreemman runon yhteiskunnallisuutta. Työmaana runous -kirjan kolmannen osaston esimerkit tuovat esipuheen väitteen mukaisesti ”kiistatta esiin sen, ettei runous saati sen tutkimus ole yksilökeskeistä puuhastelua vaan poliittista ja eettisesti kantaa ottavaa työskentelyä.” (s. 10)

Kommentti on tosin sikäli kärjistetty, ettei kaikki lyriikka tietenkään ole poliittisesti varautunutta. Samalla monet kirjoittajat ottavat kuitenkin säkeissään kantaa yhteiskunnallisten epäkohtien tiimoilta.

Kaisa Ahvenjärvi paneutuu artikkelissaan vähän tunnettuun saamelaiseen runouteen. Saamelaisia elää eri maissa yhteensä 75 000. Monilla on heistä stereotyyppisiä käsityksiä, kuten kansan pitäminen jollain tavalla mystisenä. Ahvenjärvi lainaa John Marxia, jonka mukaan jälkikoloniaalinen kirjallisuus on saavuttamassa jatkuvasti parempaa jalansijaa länsimaisen taiteen kaanonissa. Tämä johtaa hänen mielestään kirjallisen kentän muuttumiseen yhä heterogeenisemmäksi. Samaan aikaan saamelaisten kaltaiset sukupuuttovaarassa olevat kansat sulautuvat vähitellen valtaväestöön ja katoavat kokonaan, mikä vähentää kulttuurillista rikkautta.

Syrjittyyn vähemmistöön kuuluminen tekee sen jäsenien tekemästä runoudesta väistämättä traagista. Rauni Magga Lukkari kirjoittaa: ”Kuinka monta itsensä hyljännyttä saamelaislasta / onkaan koulujen omallatunnolla.” (s. 200) Toisaalta monissa saamelaisissa säkeissä on myös kollektiivisia historiallisia ja ironisia sävyjä. Ahvenjärvi kiinnittää lisäksi huomiota runoudessa hedelmällisiin uudelleentulkintoihin, kuten saamelaisen lapsen hahmottamaan poikkeavaan kuvaan kristinuskosta. Tutkija toteaa: ”Kun identiteetti on rakennettu riittävän vahvaksi, sillä on jo lupa irrotella.” (s. 215)

Suomalaisen identiteetin hauraudesta kertoo osaltaan luontolyriikan kirjoittamiseen liittyneet vaikeudet 1970- ja 1980-luvuilla. Karoliina Lummaa kertoo tutkimuksessaan, että pelkkää luonnosta kirjoittamista ei tällöin hyväksytty, vaan mukana piti olla rakentavaa yhteiskunnallista kommentointia. Ympäristöongelmista kohkattiin jopa nykyistä enemmän. Ihminen nähtiin ongelmana ja tuholaisena, joka on ahneudellaan pilannut maailman.

Työmaana runous tarjoaa yläpileikkauksen kotimaisen runouden kehitysvaiheisiin.

Lummaa kertoo, kuinka 1960-luvulla kirjoitettiin osallistuvaa runoutta. Seuraavalla vuosikymmenellä lyriikka siirtyi ympäristöliikkeen leviämisen myötä ottamaan kantaa esimerkiksi uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelemisen puolesta. 1980-luvulle tultaessa jopa runojen sanasto oli ekologisoitunut. Puhuttiin kokonaisuudesta, ihmisestä osana luontoa. Ympäristötietoisimmat kirjailijat huolehtivat teostensa painamiseen kaadettavista puista.

Huomio on sittemmin siirtynyt muualle. Radikaalit luonnonpuolustajat nähdään nykyään höyrypäinä, joilla ei ole annettavaa järkevään keskusteluun. Tämä on sääli, koska se merkitsee vasta Talvivaaran kaivoksen kaltaisen ympäristökatastrofin herättävän hetkellistä keskustelua Suomen luonnon tilasta.

Huolenaiheita riittää tietysti myös muualla. Katja Seutu kiinnittää Työmaana runous -teoksen päättävässä ”Tuletko vanhainkotiin?” -artikkelissaan huomiota vanhuksista huolehtivaan runouteen. Seutu toteaa: ”Näyttäisi siltä, että vanhuus on alkanut kiinnostaa kaunokirjallisen tekstin aiheena. Tästä ovat osoituksena esimerkiksi antologiat Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus. Suomalaisia runoja vanhenemisesta (2005) ja Pää tallella. Runoja ikääntyville (2008) sekä Timo Harjun esikoisrunoteos Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009).” (s. 251)

Harjun huomiota herättänyt kokoelma ja hänen vanhusten parissa tekemänsä työ osoittaa osaltaan, että runoilijat eivät ole  menettäneet haluaan huolehtia, kehittyä ja vaikuttaa. Työmaana runous tarjoaa yksittäisten esimerkkien kautta läpileikkauksen kotimaisen runouden tiettyihin kehitysvaiheisiin. Kyseessä on pyyhkäisy lyriikantutkimuksen tämänhetkisiin kiinnostuksen kohteisiin, ja sellaisena sitä voi suositella kaikille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto