Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Saarnaajan satiiria

Tiina Raevaara, 22.8.2005
Stanislaw Lem: Konekansan satuja ja tarinoita (Bajki robótov) s., Tammi 2004 Kääntäjä(t): Seppo Sipilä

Puolalainen Stanislaw Lem (s. 1921) keskittyy tuotannossaan tarkastelemaan ihmistä, jonka puutteet heijastetaan tuntemattoman avaruuden ilmiöihin. Konekansan satuja ja tarinoita koostuu kuudestatoista kertomuksesta, joissa ihmiset esiintyvät vain viittauksissa ”ihmeellisen kelmeinä, kaksijalkaisina” tai ”limaskoina”, ”tahmodeina”, ”lötkiäisinä” ja ”limapäinä”. Varsinaisia toimijoita tarinoissa ovat avaruuden äärillä elävät eriskummalliset oliot.

Alkuteos Bajki robótov ilmestyi jo 1964, ja kolme kokoelman tarinaa, ”Kuinka maailma pelastui”, ”Trurlin kone” ja ”Kelpo löylytys” ovat ilmestyneet aikaisemmin suomeksi kokoelmassa Kyberias (Kirjayhtymä 1982). Nämäkin tarinat on nyt käännetty uudelleen. Ratkiriemukkaat faabelit toimivat: Lem tulee jälleen kerran alleviivanneeksi ihmislajin puutteet ja alhaisen moraalin mutta lahjoittaa lukijalle siinä sivussa kunnon naurut.

Tieteiskirjailija Stanislaw Lem on tunnettu lähinnä synkkyyden ja epätoivon maustamista romaaneistaan Solaris (Kirjayhtymä 1973) ja Voittamaton (Kirjayhtymä 1979). Kirjailija on suurelle yleisölle melko tuntematon, vaikka hänen käsittelemänsä teemat kulkevat ihmisen sisimmästä olemuksesta aina koko ihmiskunnan kohtaloon saakka. Esteenä Lemin tuotannon ja yleisön välissä on sama seikka kuin monella muullakin nerokkaalla kirjailijalla: science fictionin leima.

Suomessa Lemin tuntemattomuus selittyy myös sillä, että vain pieni osa hänen tuotannostaan on ylipäätään käännetty eikä käännöksiä ole tehty suoraan puolasta vaan saksan tai englannin kautta. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, millä tavalla Lemin kielenkäyttö välittyy. Myös Konekansan satuja ja tarinoita on suomennettu englannin- ja saksankielisistä käännöksistä. Onko Lemin teksti niin pelottavaa, että se karkottaa puolantaitoiset kääntäjät? Heitä Suomessa sentään on.

Tylypahkan kieltä avaruusvuorten uumenissa

Konekansan sadut ja tarinat ovat perinteisiä kertomuksia hyvän ja pahan taisteluista, juonikkaista sankareista ja ilkeistä lohikäärmeistä. Useissa tarinoissa keskipisteessä ovat erilaiset kansakunnat mielivaltaisine hallitsijoineen. Kokoelma on Lemille epätyypillistä hersyvää ja liioittelevaa tekstiä, joka on kuitenkin omiaan lapsenomaisiin kertomuksiin. Kirja naurattaa heti ensimmäisistä lauseista lähtien. Seppo Similä on onnistunut käännöksessään ilmeisen hyvin; sanaleikit ja saduille tyypillinen opettava ote toimii. Lukiessaan ei voi olla ajattelematta Jaana Kaparin työtä Harry Potter -kirjojen kääntämisessä, niin samantyylisiä ovat ”putkulat, yrmykkeet, kumpiot ja suihkot” sekä muut nimitykset pienille olioille ja asioille, joiden olemusta Lem ei useinkaan juuri selittele.

Kertomusten tapahtumapaikka jää useassa tarinassa avoimeksi, osa sentään tapahtuu omassa maailmankaikkeudessamme ja jopa lähigalakseissa. Luonnonlait ovat samoja kuin omamme, mutta onnettomat eliöt asuvat usein niin kaameissa olosuhteissa, että ihminen hajoaisi kappaleiksi jo pelkän painovoiman vaikutuksesta. Tarinoiden hauskuus on usein juuri robottien ja elektritarien ponnistelussa eriskummallisten olosuhteiden keskellä, missä suurimmat ongelmat kuitenkin syntyvät aina näiden ihmisen lailla ajattelevien – uteliaiden, itsekkäiden, ilkeiden ja onnettomasti rakastuneiden – olentojen omista teoista.

Selvimpiä moitteita ihmiskuntaa kohtaan Lem esittää tarinassa ”Kuinka maailma pelastui”, jossa aivan liian utelias keksijä Trurl kehittää koneen, joka osaa tehdä kaikkea n-kirjaimella alkavaa. Kone valmistaa myös Nolluuden, joka alkaa muuttaa muuta maailmaa tyhjyydeksi. Trurl saa kunnian edustaa ihmiskunnan jääräpäisyyttä myös kahdessa muussa tarinassa.

Tieteistekstin tasot

Stanislaw Lemillä on takanaan lääke- ja luonnontieteellisiä opintoja, mitä ei voi olla huomaamatta hänen tekstistään. Kirjailija tuntee fysiikan lait niin hyvin, että uskaltautuu myös leikittelemään niillä. Pohja ei putoa kertaakaan – Lemin muissakin teoksissa villeimmätkin utopiat ovat aina pysyneet uskottavina. Vaikka Lem kirjoitti pääteoksensa jo 1960-luvulla, jolloin ajatus pöydälle mahtuvasta tietokoneestakin oli vielä syntymättä, Lem on yhteiskunnallisena utopistina ollut yksi parhaimmista. Hän on kuvaillut teoksissaan uskottavasti muun muassa ihmiskunnan verkottumisen tietokoneiden kautta – kolme vuosikymmentä ennen internetin yleistymistä.

Siinä missä maailmankirjallisuuden tuntevan kirjailijan teksti vilisee intertekstuaalisia viittauksia, Lemin Konekansan satuja ja tarinoita on kyllästetty viitteillä luonnonlakeihin ja fysiikan saloihin. Aukeaako tällainen teksti keskivertolukijalle? Esimerkiksi kertomuksessa ”Uraanikorvalaput” Lem esittelee siekailematta tieteellistä sivistystään. Tarinassa erään planeetan hirmuhallitsija estää vallankaappausten suunnittelun komentamalla alamaisensa käyttämään uraanista valmistettuja haarniskoja. ”Tämä jälkeen pallatidinit eivät voineet kerääntyä yhteen ja pitää kokouksia, sillä jos kokoontunut joukko kasvoi liian suureksi, se räjähti.”

Toisaalta Lem on onnistunut rakentamaan teksteistä ihailtavan monikerroksisia. Lukijan tietotasosta ja kiinnostuksen kohteista riippuu, mitä tarinoista saa irti. Hauskoja ne ovat jokaiselle, mutta siinä missä yhtä huvittavat hovikybernöörit ja Automatias-niminen robotti, joka hankkii itselleen matkaseuraksi sähköystävän, toinen voi nauttia eniten lukiessaan esimerkiksi palatsista, joka on rakennettu negatiivisen arkkitehtuurin periaattein. Rakennus on ”imaginaarinen, matemaattisesti irrationaalinen mestariteos vailla kattoa, lattioita ja seiniä”.

Tammi on tehnyt ilahduttavan teon kustantaessaan Lemin näinkin vanhan teoksen, jolla on kuitenkin yhä tarjottavanaan täysi annos satiiria, kritiikkiä ja hauskuutta. Eikä voi olla ajattelematta, että kenties teos on ajankohtaisempi juuri nyt kuin 1960-luvulla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto