Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Virtuaalisuuden runoilija

Kristian Blomberg, 7.6.2006
Stéphane Mallarmé: Faunin iltapäivä. Valitut runot. s., Savukeidas 2006 Kääntäjä(t): Einari Aaltonen

Ranskalaisella modernismilla on kaksi suurta linjaa. Toista edustaa Arthur Rimbaud. Sen runoudelle on ominaista yksilön kokemusten ja maailmasuhteen voimistaminen ja jopa luominen kielen avulla. Tämä linja johti muun muassa surrealismiin. Toista edustaa nyt ensimmäistä kertaa kokonaisen valikoiman verran suomennettu Stéphane Mallarmé (1842–1898). Tälle linjalle on ominaista mielenkiinnon suuntaaminen merkitykseen ja siihen liittyviin ongelmiin, ja se johti erilaisiin kieltä korostaviin runouskäsityksiin. Mallarmé esimerkiksi tematisoi tekstin ja sivuilla olevan valkoisen tilan suhdetta ja saattoi käyttää vuoden päivät valitessaan runoihinsa sopivaa kirjasinta. Mallarmé myös osoitti, että runoilijalla voi olla kumouksellinen vaikutus kirjallisuuteen, vaikka hän eläisi porvarillisessa ammatissa, huumeista ja irstailuista pidättyen.

Mallarmén runouden keskeisin teema on virtuaalisuus. Tämä näkyy monien yksittäisten runojen aiheena, kuten Mallarmén kuuluisimpiin runoihin lukeutuvassa ”Faunin iltapäivässä” (”L’aprés-midi d’un faune”). Siinä kreikkalaisessa mytologiassa kuolevaisten maailmaan kuuluva fauni soittelee huiluaan, muistellen ja mietiskellen unen ja valveen rajalla. Hän ei ole aivan varma, tapahtuiko hänen kokemansa eroottinen kohtaaminen jumalten maailmaan kuuluvien nymfien kanssa todella vai oliko kyseessä vain sarja kuuman kesäpäivän synnyttämiä harha-aistimuksia. Soittonsa ja siihen liittyvien mielikuviensa synnyttämistä kokemuksista tulee lopulta niin elävän tuntuinen kokonaisuus, ettei faunille ole väliä, tapahtuiko kohtaaminen todella vai ei. Samalla raja ihmisten ja jumalten maailman välillä osoittautuu paikaksi, joka sijaitsee mielikuvituksessa. Se voidaan luoda ja ylittää taiteen avulla.

Kielen tasolla tämä virtuaalisuus näkyy sekä sanastollisesti että runojen syntaksissa. Sanastossa on viljalti esimerkiksi heijastumisia, peilautumisia ja häilähtelyä kuvaavia sanoja. Syntaksissa puolestaan esiintyy paljon äänteellisiä peilautumisia, sanaluokkien sekoittumisia ja homonymiaa. Lukiessa ei aina voi olla varma, minkä mahdollisista merkityksistä antaisi ohjata lukukokemustaan. Vaikutelma muistuttaa kuvataiteen puolelta tuttua kokemusta: esimerkiksi Monet’n lumpeita ihaillessaan ei oikein osaa päättää, katselisiko vettä, vedessä olevia lumpeita vai veteen heijastuvia pilviä. Tällaisia ilmaisuja kääntäessään Einari Aaltonen on tehnyt monia oivallisia löytöjä, varsinkin valitessaan vierekkäisiä sanoja. Hän ei ole etsinyt epätoivoisesti käännösvastinetta paikkoihin, joihin niitä ei välttämättä löydy (”aboli bibelot”), vaan luonut niitä Mallarmén hengen mukaisesti sinne, missä se tuntuu luontevalta tai on muun tekstiympäristön huomioon ottaen yleensä mahdollista (”itara utare”).

Maailman musiikillinen pinta

Siitä huolimatta, että Mallarmén runous etualaistaa merkitystä koskevia ongelmia, hänen runouttaan on sen musiikillisuuden ja vihjailevuuden tähden helppoa lähestyä. Mielestäni termi eufonia kuvaa hyvin hänen runoutensa tätä puolta: se on miellyttäväsointuista, sen luomassa kielellisessä tilassa viihtyy sanoja ja sanojen suhteita maistellen. Siinä mielessä ei ole mikään yllätys, että monet modernit säveltäjät kuten Claude Debussy ja Pierre Boulez ovat säveltäneet hänen runojaan. Haluan korostaa, että runojen musiikillisuus ei ole mitan tai loppusointujen synnyttämää. Se on ennen kaikkea kielen sointuisuutta, merkityksen ja kuvien monihahmotteista häilyvyyttä sekä pitkien lauseiden muodostamia säkeenylityksiä, joilla synnytetään sekä monitulkintaisuutta että ehkäistään rytmillistä säännöllisyyttä ja siitä syntyvää laulullisuuden vaikutelmaa.

Mallarmé ei nähnyt musiikillisuutta erillisenä runon muista tasoista. Hän oli sitä mieltä, ettei ole muuta kuin pintaa eli kieltä ja materiaa. Kaikki syvällisyys, sielua ja Jumalaa koskevia ajatuksia myöten, on vain tämän pinnan tuottamia vaikutuksia. Runoissaan Mallarmé työstääkin jatkuvasti kielen pintaa hyödyntämällä ja jännittämällä sen äänteellisiä ominaisuuksia ja kieliopillisia mahdollisuuksia äärimmilleen, kuten runossa ”Prose (pour des Esseintes)”. Sen monien loppusointujen äänteellinen taso on klassisten loppusointusääntöjen vastaisesti täysin samansointuinen, kuten seuraavassa säkeistössä:

”Gloire du long désir, Idées /
Tout en moi s’exaltait de voir /
La famille des iridées /
surgir à nouveau devoir” /

”Pitkän halun loisto, aatteet, /
kaikki minussa riemuitsi, /
kun kukkien suku /
uuden velvoitteen kohtasi.” /

Edellinen muodostaa kääntäjälle melkoisen haasteen: miten kääntää runot niin, että niiden kiehtovan musiikillinen mutta samalla äärimmäisen monihahmotteinen pintataso voisi välittyä. Kääntäjä on odotetusti luopunut kielen äänteellisistä sidoksista. Mitan suhteen kieli on välillä väljää, välillä se pyrkii noudattamaan alkutekstiä, kuten yllä. Mallarmén kohdalla tällä on kuitenkin odottamattomia seurauksia. Kun runojen vaikeasti hahmottuvia merkityksiä sidostava musiikillisuus puuttuu, kieli alkaa murentua. Se alkaa muistuttaa 1800-luvun symbolismin sijaan oman aikamme kielirunoutta kuten runon ”Narrin rangaistus” kahdessa ensimmäisessä säkeistössä:

”Silmät järviä jälleensyntymisen helppo humala /
muuta kuin komeljanttari joka ilveillen loi /
kuin sulkakynällä lyhtyjen inhan noen /
ja minä puhkaisin ikkunan lakanaseinään. /

Jalastani ja käsistäni sujahtaa kuulas kavala uimari /
moninkertaisin loikin paha Hamlet /
kielletään! Voisin aaltoihin uudentaa /
tuhat hautaa ja niihin neitsyenä horjahtaa.”/

Mieleeni nousi ajatus, eikö ranskalaista aleksandriinimittaa voisi kääntää esimerkiksi 16-tavuiseen säkeeseen. Tällöin siihen syntyisi suomen kielelle luonteva kesuura kahdeksan tavun jälkeen (8+8). Lukiessa voisi näin syntyä selvä epätasapainon aistimus, mikäli kesuuran paikkaa vaihdettaisiin. Lisäksi säkeessä olevat kuusitoista tavua mahdollistaisivat ajatussisällön varsin tarkan kääntämisen ja antaisivat hieman vapautta myös sointuisuuden etsimiseen.

Mallarmén hämäryys – käännöksen hämäryys

Kieltä koskevien käsitystensä vuoksi Mallarmé käytti itsestään eräässä kirjeessään termiä syntaktikko runoilijan asemesta. Se on sikäli perusteltua, että runojen tarkkaan harkittu syntaksi rakentaa runoihin polkuja, joita on vaikea ymmärtää samanaikaisesti – tai yleensä ymmärtää. Epiteetit hämärä ja hermeettinen kiertävät hänen nimeään säännönmukaisesti. Ranskalaisen kaskun mukaan Mallarmén runot pitäisi kääntää ranskaksi, jotta niitä voisi ymmärtää. Mallarmistien iloksi onkin niteittäin kommentaarikirjallisuutta.

Merkityksen ja siihen liittyvien ongelmien korostuminen tai syntaksin hämäryys ei kuitenkaan ole sama asia kuin vaikeaksi ja epäselväksi tekeminen. Lukiessaan voi tokaista puoliääneen ”Mitä tämä tarkoittaa?” kahdella kovasti erilaisella äänenpainolla. Aaltosen käännös synnyttää pääosin kiinnostuneita mutta myös kummastuneita äännähdyksiä. Edellä lainatun runon ensimmäiset kaksi säettä (”Yeux, lacs avec ma simple ivresse de renaître / Autre que l’histrion […]” olisi voitu kääntää sisältönsä puolesta myös helpommin avautuviksi: ”Silmät, järviä kera vaatimattoman harhani / syntyä uudelleen muuksi kuin ilveilijäksi […]”. Sanojen ”silmät” ja ”järviä” erottaminen pilkulla on myös hyvä esimerkki Mallarmén syntaktikon ominaisuudesta: pilkku on säkeessä sanan ”on” (tai vastaavan verbin) paikalla. Näin symbolistin ei ole tarvinnut käyttää ajalliseen ja muuttuvaan maailmaan viittaavaa sanaluokkaa, verbiä, vaan hän on voinut luoda runon tekstuuria ideoihin viittaavilla substantiiveilla.

Osa käännöksistä on onnistunut erinomaisesti, osassa on hienoja kohtia, osa taas synnyttää edellisen kaltaisia ongelmia. Otan toiseksi esimerkikseni Mallarmén Baudelaire-vaikutteiseen varhaistuotantoon kuuluvan runon ”Soittaja” (”Le sonneur”), josta en hahmota alkutekstin selkeää ajatusta. Siinä ideaalia etsivä puhuja samaistaa itsensä kellonsoittajaan, joka kyllä soittaa kirkon kaunissointuisia kelloja mutta ei itse kuule niiden ääntä, pääse osalliseksi soinnin kauneudesta. Puhuja uhkaa, että vielä eräänä päivänä hän poistaa (ôter) kellon vastuksena olevan kiven ja hirttäytyy sen paikalle. Tämän voi ymmärtää vaikkapa makaaberina versiona joutsenlaulusta tai kuolinkelloista. Käännöksessä tarkat ja selkeästi samaan kuvatilaan viittaavat kuvat ovat kadonneet ja runo päättyy kuvaan, josta on mahdotonta ymmärtää, kuinka puhuja asettuu kiven paikalle: ”Silloin tönäisen kiveä ja hirttäydyn.”

Käännös vaikeuttaa myös joidenkin Mallarmén tuotannon keskeisten kuvien ja teemojen seuraamista. Todella kummalliselta tuntuu symbolistien avaintermeihin lukeutuvan asuurin (azur) saama kohtelu. Se on käännöksessä käännetty ”Asuuri”-runon viimeistä säettä lukuun ottamatta taivaansineksi. Symbolistit käyttivät asuuri-sanaa siksi, että siinä ei ollut sanalle ciel (taivas) ominaisia kristillisiä konnotaatioita. Nämä samat konnotaatiot ovat myös suomen kielen sanassa taivas – samoin kuin sanassa taivaansini. Monille runoille ja kuville tällä on suurta sisällöllistä merkitystä. Esimerkiksi säe ”Ikuisesta taivaansinestä seestynyt ironia” (”De l’éternel Azur la sereine ironie”), olisi mielestäni huomattavasti ymmärrettävämpi esimerkiksi muodossa: Ikuisen asuurin kuulas ironia. Tässä muodossa kävisi ilmi, kuinka runon puhuja katselee taivaalle ja näkee vain asuurin, täydellisen värin, jossa ei ole jälkiä pilvistä, linnuista, savusta – tai Jumalasta. Sanoihin asuuri ja taivaansini on siis kirjautunut kaksi erilaista maailmankatsomusta, joista edelliseen kuuluu pinta ja sen efektit, merkityksen mahdottomuus, toiseen liittyy tuonpuoleisen syvyysulottuvuus sekä merkityksiä takaava transendentti (Jumala). Siksi niitä ei nähdäkseni tulisi käyttää, miten sattuu. Lisäksi Mallarmén runoissa esiintyy keinotekoista ja vanhahtavaa sanastoa siinä määrin, että taivaansineen nähden oudolta vaikuttavan asuurin käyttö olisi ollut tässäkin suhteessa perusteltua.

Valittujen runojen valinnasta

Nyt käsillä oleva käännös sisältää miltei kaikki Mallarmén keskeiset runot. Ratkaisu antaa aiheen ihmetellä muutamaa poissaoloa. Mainiosti ja mielikuvia ruokkivasti käännetty ”Herodias” ei jostain syystä ole tullut käännetyksi kokonaan, vaan sen ensimmäinen ja kolmas osa puuttuvat. Mielestäni ”Herodiasin” muut osat rikastuttavat sekä runoa että yleensä 1800-luvun lopulla estetistien ja symbolistien parissa kultivoitua Salome-teemaa (mm. Gustave Flaubert, Gustave Moreau, Oscar Wilde).

Pienimuotoinen skandaali on se, ettei Mallarmén merkittävimpiin kuuluvaa runoa ”Un coup de dés” ole käännetty. Runolla on ollut niin suuri merkitys 1900-luvulla tapahtuneeseen säemuodon murtumiseen ja ei-lineaaristen lukusuuntien syntyyn, että siitä olisi pitänyt tarjota edes jonkinlaista versiota. Mielestäni se ei ole sen mahdottomampi kääntää kuin suurin osa muustakaan Mallarmén tuotannosta. Ainakin käännös mahdollistaisi runoa koskevat pohdinnat ja keskustelun. Proosarunojen kääntämättä jättämistä voi tietysti perustella muodolla, mutta runoja nekin ovat, monet erittäin hyviä kuten ”Faunin iltapäivän” sisarruno ”Le nénuphar blanc”, kieltä ja kokemusta kiehtovasti tutkaileva ”Le démon de l’analogie” ja Proustin tahdosta riippumatonta muistia ennakoiva ”La pipe”.

Kaiken kaikkiaan nyt käsillä oleva valikoima Mallarmén runoutta on tärkeä ja hetkittäin oikein onnistunut avaus, joka saa erikoiskiitoksen kannen oivaltavasta taitosta. Savun ja suitsutusastioiden runoilija olisi varmasti ollut siitä tyytyväinen. Valikoima jättää kuitenkin tarpeen myös uusille käännöksille. Henkilökohtaisesti toivon etenkin eufonisuutta tutkailevaa käännöstä, jossa olisi laaja selitysosasto kielen ja merkitysten tärkeimpien monihahmotteisuuksien erittelyyn.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto