Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Liikkeellä kaiken aikaa

Anna Saari, 14.11.2011
Suvi Valli: Ohijuoksija 113 s., Otava 2011

Vuonna 2007 J. H. Erkon kirjoituskilpailussa jaetun ensimmäisen palkinnon voittaneen Suvi Vallin esikoisrunokokoelmassa Ohijuoksija kiinnittää ensimmäisenä huomion taittoon: ohuihin lankoihin, jotka ompeleina, pätkinä ja vyyhtenä polveilevat kansissa ja sivuilla. Ne virittävät tulkitsemaan aukeamille levittäytyvää runopuhetta kertomuksina elämistä, jotka soljuvat ompelijan näpeissä lineaarisesti, väliin lomittuen tai loitontuen. Paikoin alalangan säätö ei ole kohdallaan ja ommel on epätasaista – kuin elämä itse.

Käsillä on siis hyvin graafinen teos, ja Kirsti Maula on tehnyt oivaltavaa jälkeä Vallin kirjan kuvittajana. Runoilija taasen tarjoaa luettavaksi vaihtelevin fontein ja fonttikoin painettuja poimintoja historiasta, kohtaloista, musiikista ja liikkumisesta. Avausruno todistaa, että äänessä ei ole historioitsija, vaan yksin runous, joka kirjoittaa, laulaa ja merkitsee maailmaa:

”- – eikä historiaa ole kuin kirjoittajaa, ei sotkanmunaa/ kuin runonlaulajaa on vain toistemme suut/ ja mutkikkaat korvat maat meret luvuttomat kuvitelmat.”

Vallin runomaailma hyödyntää eurooppalaista ja etenkin saksalaista perintöä: teksteissä vilahtelee muun muassa Schumann, Rein, ”Arbeit macht frei”, Beethoven ja saksalainen valistuskirjailija ja tutkimusmatkailija Johann Gottfried Seume (1763–1810), joka Kymenlaaksoon suuntautuneella kävelyreissullaan tutki luontoa ja maaseudun elävien oloja. Satoja kilometrejä kävelleen miehen matkanteko tuntuu vertauskuvalliselta, koska hän rakkauden liikkeelle houkuttelemana muukalaisena kiertelee paikkoja, näkee tapoja ja tilanteita, kuuntelee pappeja ja ”lantun jauhantaa”. Voi ajatella, että Seumen tavoin me käymme ihmisten keskellä tuomittuina tajuntojen eroon, ja toisinaan ”rakenteellinen vika” estää etenemisen.

Vallin runomaailma hyödyntää eurooppalaista ja etenkin saksalaista perintöä.

Liikettä on monenlaista. Lineaarinen ja fyysinen ovat helposti havaittavissa, ”sinussa / liikkuvat osat / vievät massaa eteenpäin”. Ajan kulun taas huomaa siitä, että jokin on ohi: kukikas maisema, potkut, jälki-istunto, odotus, Suomi, Lapin sota. Ohijuoksijan sivuilla on äänessä tarkkailija, jonka katse ja ajatus siirtyvät nopeasti tästä menneisyyteen ja sieltä nykyisyyteen. Tarkkailijan ääni on muistamisesta raskas. Siinä on ohi kiitäneiden elämien paino. ”Voiko tätä elvyttää enää”, hän kysyy.

Kokoelma jakautuu kahdeksaan osastoon. Äänenavauspöytäkirja, Kleine Anni ja Maammo avaavat puhujan ja tämän suvun muistojen laaria. Sieltäkin löytyy yhteys Eurooppaan ja tunteisiin:

”Mummi kuvitteli poikansa / hautajaisensa, teki suunnitelmia / leikkasi papan kuvasta / eikä poikiakaan ollut eikä minua / jätti kuuraketin rikkaruohot mustikat / mätänemään hävisi / alppiruusupuutarhaan / Itävaltaan missä valkotukkainen Hans   lauleli kuin aikoinaan / Kemijoella soudellessa, Du bist mein ganzes Herz.”

Pastoraalissa puhuja irrottautuu äidistä ja isästä ja etsii omia polkujaan. ”Maailmankaikkeus ruohottuu”, mukaan virtaa Rein, saksalainen paimenidylli ja suuret säveltäjät.

Osastot Mittavirhe ja Maamuuraimet tutkivat asioiden välisiä suhteita, ajan kulumista ja havaitsemista; Mittavirhe alkaakin saksan wenn-konjunktiota selittävällä runolla, joka tuo mieleen vastaavaa ideaa hyödyntäneen Henriikka Tavin Sanakirjan. Kymi-niminen osasto puolestaan vaikuttaa kunnianosoitukselta kirjoittajan kotiseudulle ja sen historialle: Toivo Pekkasta muistaa runon otsikko ”Tehtaan varjossa”, ja paperiteollisuuskin saa osansa runoissa. ”Korviin jää / kantava ääni / kannoille: ne humisevat yhä”, puhuja toteaa. Päätösosasto, Beethovenin 9. sinfoniaan ja Schillerin runoon viittaava An die Freude, riemuitsee siitä, että kirjoitus elvyttää sankarit ja matojen valtaamat. Runous ei ole turhaa; se tekee meistä hengenheimolaisia.

Ohijuoksija sisältää runojen lisäksi ilahduttavan selitysosan käytetyille sitaateille ja nimille. Selitykset säästävät lukijan googlaamisen vaivalta ja antavat valaisevaa tietoa runojen aineksista – ja näin houkuttelevat ymmärtämään teosta.

Teos ankkuroituu paikkoihin ja ihmisiin, mutta sen rakenne vaikuttaa harkitun pirstaleiselta. Sivuille levittäytyvät säkeet tarjoavat lisäksi useita luentatapoja, koska säkeet joko jatkuvat seuraavalle sivulle tai vaihtuvat toisiksi – lukijan valinnan mukaan. Näin syntyvät yllättävät assosiaatiot viehättävät, mutta lukemisesta tulee pysähtelevää, kun vähän väliä pitää päättää, mitä säettä seuraisi.

Luultavasti tämä on tarkoituksellista, sillä lukijan asettaminen päätöksentekijäksi käy temaattisesti yksiin teoksen kanssa: merkitykset liikkuvat jatkuvasti, ja lukija on itsekin subjekti, joka kulkee kirjainten muodostamaa polkua ja sen haarautuessa saattaa mennä harhaan, juosta ohi.

Ohijuoksija noudattaa nykyrunoudelle tyypillistä fragmenttien ja ajatusloikkien estetiikkaa. Loikat naksahtavat kohdalleen: ”- – väki sairastui malariaan, vuosisatoja    nousi pintaan: ruumisarkkuja, nojatuoleja – -.” Koska impressionistisena sinfoniana eteenpäin valuva runopuhe vaatii lukijalta paljon, kaipaisin helpotukseksi rytmiin ja kieleen enemmän vetovoimaa. Ei myöskään haittaisi, jos puhujan äänen värissä olisi enemmän sävyjä.

Voi olla, että runopuheen kuormaa lisää historian painolasti, jota kirjoittaja käsittele nykyrunoudelle epätyypillisesti täysin vailla ironiaa. Poikkeuksellisen syvän historiatietoisuuden vuoksi teoksesta välittyykin tietty vakavuus: säkeiden paljastamissa ihmiskohtaloissa ei ole mitään huvittavaa.

Vallin esikoiskokoelma asettuu luontevasti osaksi kotimaista runoutta. Se on tietoinen, ajateltu ja koettu. Se ei kikkaile eikä paljon hauskuuta, sillä puhujalla riittää ihan elämässäkin kylliksi käsittämistä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto