Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Julkaisemattomuudelle on syynsä

Putte Wilhelmsson, 10.11.2014
Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu - Novelleja ja muita kirjoituksia 500 s., Basam Books 2014 Kääntäjä(t): Jussi Korhonen

A phenomenon that a number of people have noted while in deep depression is the sense of being accompanied by a second self — a wraithlike observer who, not sharing the dementia of his double, is able to watch with dispassionate curiosity as his companion struggles against the oncoming disaster, or decides to embrace it. There is a theatrical quality about all this, and during the next several days, as I went about stolidly preparing for extinction, I couldn’t shake off a sense of melodrama — a melodrama in which I, the victim-to-be of self-murder, was both the solitary actor and lone member of the audience.
― William StyronDarkness Visible: A Memoir of Madness

I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.

― Sylvia PlathAriel

Varmaan monikin kirjailija aloittaa tasolta, josta tie voi johtaa vain ylöspäin. Tämä näyte on Sylvia Plathilta (1932 – 1963):

”Sitä päivää ei voi koskaan unohtaa, vaikka kuinka haluaisit. Muistat aina, kuinka kesä oli taas tuloillaan ja ilma oli jo tarpeeksi lämmin melontaretkeä varten. Ensimmäisen, sinisen kesäkuun päivän saavuttua nousee muisto, elävä, kristallinkirkas, kuin kyynelten läpi nähty…”(s.349)

Paremmin runoilijana tunnetun Plathin proosakirjoituksia koottiin yhteen kahdesti jo 1970-luvulla.

Suomeksi julkaistu Paniikki-Johnny ja Uniraamattu on vaihtoehdoista laajempi. Runsaasti kommentoidun ja kiitetyn niminovellin lisäksi se sisältää muita, jo kirjailijan elinaikana lehdissä julkaistuja kertomuksia, pari lehtijuttua, otteita päiväkirjoista sekä tyyliltään varsin yhtenäisen valikoiman novelliharjoitelmia, jotka on nimetty niiden arkistointipaikan mukaan: ”Lilly Libraryn tarinoita.”

Yllä oleva lainaus on tämän kokonaisuuden aloitus. Plath halusi osoittaa, että hän kykenisi tuottamaan ammattimaisesti novelleja, jotka sopivat ajan makuun ja ylittäisivät lehtien julkaisukynnykset, selittää runoilija Ted Hughes, Plathin leski, kirjan alkusanoissa. Enempää hän ei niitä vaivaudu puolustamaan, eikä siihen aihetta olekaan.

Plath halusi osoittaa, että hän kykenisi tuottamaan ammattimaisesti novelleja, jotka sopivat ajan makuun ja ylittäisivät lehtien julkaisukynnykset.

Kertojan ääni jatkuu tarinasta toiseen teennäisenä, täynnä imitoituja tehokeinoja (huokaukset ja kolme pistettä ovat suosiossa). Omaelämäkerrallisesta näkökulmasta kiinnostavin, ja Plathin kohdalla omaelämäkerrallinen näkökulma näyttäisi kiinnostavan aina, on nimeltään ”Kimalaisten parissa”.

Melkein raamatullisesti alkava tarina kertoo itsekeskeisestä pikkutytöstä, joka palvoo isäänsä kaikkien muiden ihmisten ja tunteiden kustannuksella – ja sitten menettää tämän sairaudelle. Plath menetti oman isänsä diabeteksen komplikaatioille ollessaan vasta 8-vuotias. Jumaliksi julistetut miehet olivat osa Plathin elämää myöhemminkin, oli sitten kyseessä kirjallinen esikuva (Dylan Thomas) tai rakastaja (Hughes). Mutta juuri mitään muuta kuin asetelma ei tästä sisäisen elämän intonaatiosta välity paperille asti.

Tunnetun kirjailijan julkaisemattoman tuotannon julkaisemattomuudelle on yleensä syynsä.

Tämä on suomennoksen ensimmäinen opetus. Toinen opetus on se, että päiväkirja ja lehtiartikkeli ovat parempia kirjoittajakouluja kuin väkinäinen, yleisiin tai henkilökohtaisiin esikuviin takertuva kaunokirjallisuuden väkertäminen.

Vaivattomasti ja vilpittömällä mielenkiinnolla luin lähinnä Punch-lehdessä Plathin kuolinvuonna julkaistun artikkelin ”Amerikka, Amerikka!”, otteet muistikirjoista ja toki myös kuuluisan niminovellin.

Postuumisti vuonna 1968 julkaistu – ja vuosikymmentä aiemmin kirjoitettu – ”Paniikki-Johnny ja Uniraamattu” on sekin monin tavoin harjoitustyö. Satiirinen, absurdi virkamies, joka kerää ihmisten unia, on etäännytetty, symboliikalle sopivasti avoin näkökulma, jonka kaltaisia tapaan nykyäänkin kirjoittajakursseilla. Sen sijaan novellin sisällön kääntyminen kuvaukseksi vakavasta masennuksesta kärsineen Plathin sähköshokkihoidoista viittaa henkilökohtaisen lisäksi johonkin yleispätevään.

Omaa masennushistoriaansa ylös kirjanneen William Styronin mukaan tauti lyö kiilan itsen ja arkisen minäkokemuksen väliin. Toisin kuin Plathin elämän härskeimmät tulkitsijat, jotka ovat etsineet selitystä kirjailijan itsemurhalle isäsuhteesta, aviomiehen uskottomuudesta tai naistaiteilijoiden yleisen vähättelyn myytistä, Styron korostaa masentuneen tietoisuutta henkisen kärsimyksen irrationaalisuudesta.

Plathin novellissa kertojan minuus katsoo kärsimystä kuin mädäntynyttä ruumiinosaa, josta kenties tulisi päästä eroon.

Ero Styronin tunnustuskirjan ja Plathin novellin välillä on ehkä siinä, että Styron näkee masennuksen melodraamana, jossa kärsimyksestä tulee minuuden määrittelyn keskiö. Sen sijaan Plathin novellissa kertojan minuus katsoo kärsimystä kuin mädäntynyttä ruumiinosaa, josta kenties tulisi päästä eroon.

Mutta koska johtopäätös on näkökumien erosta huolimatta sama – itsemurhan mahdollisuus – kyse on oikeastaan samoin havaitun olosuhteen kahdesta tulkinnasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto