Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Enemmän kuin totuus, enemmän kuin tarina

Hannele Puhtimäki, 25.6.2020
Taija Tuominen: Kuningaskobra 245 s., Tammi 2019

Kun Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai parikymmentä vuotta sitten ilmestyi, en lukenut sitä tuoreeltaan. Pienten lasten äitinä elin melko herkillä ja halusin säästää itseäni ahdistukselta. Toki lukukokemus oli rankka vielä muutamia vuosia myöhemmin – kuten edelleen – ja myös vaikuttava, niin aiheen kuin upean ilmaisun takia.

Kuten hyvin monet muut, jäin toivomaan ja odottamaan Tuomiselta lisää fiktiivisiä tekstejä. Kesti kuitenkin näin kauan, ennen kuin sain Kuningaskobran luettavakseni. Pitkään Tuomisesta tuntui, ettei hänellä ollut Tiikerihain jälkeen enää mitään sanottavaa. Hän yritti keksiä, matkustaa mielikuvituksen maailmaan, mutta siitä ei tullut mitään. ”Kesti kahdeksantoista vuotta, ennen kuin uskoin, että minulla on vain tämä yksi tarina kirjoitettavana. Tämä tarina, joka muuttuu ja kasvaa koko ajan. Minäkin muutun matkallani kohti jotakin.” (s. 102)

Kuningaskobra koostuu katkelmista, joissa nykyhetkestä siirrytään välillä menneisyyteen, Tiikerihain tapahtumiin ja aikaan sen jälkeen.

Kuningaskobra koostuu katkelmista, joissa nykyhetkestä siirrytään välillä menneisyyteen, Tiikerihain tapahtumiin ja aikaan sen jälkeen.

Valittu perhe, valittu elämä

Kuningaskobra alkaa kohtauksesta Vilnan yliopiston vanhassa luentosalissa, jossa kertoja-Taija näyttää kuvaa palaneesta maalaistalosta:
” Kaikki kuuntelevat hiljaa, kun käännän kuukauden vanhan Hämeen Sanomien tekstin englanniksi. ”Rintamamiestalo paloi maan tasalle pitkän ja yksinäisen tien päässä.” Sen jälkeen luen yli kymmenen vuoden takaisen otteen romaanistani Tiikerihai. Siinä äiti toteaa repliikissään:
– Mä vielä poltan tään perkeleen talon.
Salissa kohahtaa. Muut panelistit kääntyvät katsomaan.
Ajattelin etukäteen, että tämä on hyvä esimerkki faktan ja fiktion suhteesta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Tämä oli parempi esimerkki kuin osasin odottaa.
En kerro opiskelijoille, että pidän valokuvaa palaneen lapsuudenkotini raunioista tummissa mosaiikkikehyksissä olohuoneessani.
En kerro opiskelijoille, että talon palaminen on parasta mitä on vuosikausiin tapahtunut.
En kerro opiskelijoille, että vituttaa, kun äiti ei palanut mukana. (s. 7-8)

Kaikkein parasta siinä, että äiti poltti kotitalon, on kertoja-Taijan mielestä se, että tuli vie samalla mennessään fyysiset muistot, kaikki esineet, valokuvat, kirjeet ja häivyttää ja puhdistaa kaiken.

Palaneesta lapsuudenkodista olivat asukkaat vähentyneet jo aiemmin, yksi kerrallaan. ”Ensimmäisenä talosta lähti mummu, sillä äiti katkoi hänen kylkiluunsa. Siitä alkoi talon tyhjentyminen” (s. 44). ”Seuraavaksi äiti aloitti isän väijymisen ja pieksemisen, Isä kulki naama veressä ja asui välillä moottorisahojensa keskellä saunan pukuhuoneessa, Välillä hän asui vintissä mummun tyhjäksi jääneessä asunnossa. — Sen jälkeen kun äiti naulasi vintinoven kiinni, isä tuli lakanaköydellä alas, pakkasi kyyneleet silmissä työpusakkansa ja muutti mummun perässä kirkonkylälle.” (s. 46)  ”Seuraavaksi lähdin minä. Eräänä yönä palatessani moottoripyörällä kotiin oli pihamökistäni kannettu ovi suolle. Oli aika.” (s. 47)

Kertoja-Taija kuvaa navettalapsuuttaan päivähoidossa tyhjässä karsinassa, ystävänä viereisen karsinan vasikka. Hän kuvaa lapsuuden jouluja, hyviä ja huonoja. Hyvinä jouluina äiti makasi saunassa tai pirtin lattialla, poltti norttia ja ilmoitti olevansa pitäjän kaunein nainen. Isä luki Päätaloa ja tytär hoiti lypsyt ja muut navettatyöt. Huonoina jouluina äiti ”kaatoi ruokapöydän, pieksi isän verille ja vei sulakkeet sähkötaulusta”. (s. 13) Myöhemmin, itse valitussa elämässä, jouluista tulee ystävien yhteiset juhlat jossain päin maailmaa tai oman kodin rauhassa.

Hyvinä jouluina äiti makasi saunassa tai pirtin lattialla, poltti norttia ja ilmoitti olevansa pitäjän kaunein nainen. Isä luki Päätaloa ja tytär hoiti lypsyt ja muut navettatyöt.

Kun biologista perhettä ei oikeastaan ole olemassa, ystävistä tulee se perhe ja suku, jonka voi itse valita. Ystäviä, välittäviä ihmisiä, löytyy lähellä olevien lisäksi ympäri maailmaa luento- ja kirjoittamismatkoilla. Ystävyys on kotiseutu, ja ystävät kannattelevat läpi elämän, vielä mullan allakin. Poikaystävä Markus saa kertoja-Taijan havahtumaan ja pysähtymään, kun elämä jossain vaiheessa alkaa mennä kovaa alamäkeen, ja tekemään uuden valinnan.

Ratkaiseva merkitys Taijan elämässä on iltalukion äidinkielen opettajalla, Hilja Mörsärillä, josta tulee hänen elinikäinen ystävänsä ja tukijansa. Hän opastaa Taijaa kirjoittamisen maailmaan ja uuteen elämään: ”Entä jos en olisikaan kohdannut Hiljaa Kaurialan iltalukion luokassa?
Entä jos Hilja ei olisi nähnyt minua tekstieni takana, eikä johdattanut kirjoittamisen ja kirjallisuuden maailmaan?
Entä jos hän ei olisi ottanut minua mukaan elämäänsä ja sukuunsa? Mihin suuntaan kaikki olisi mennyt? — En olisi täällä. En perillä vastailisi sähköposteihin ja sopisi työkeikkoja. En olisi näin onnellinen.” (s. 123)

Fiktiota ja autofiktiota

Tiikerihain ilmestymisen jälkeen Tuominen sai useasti vastailla kysymyksiin kirjan omaelämäkerrallisuudesta. Pitkään hän kuitenkin kielsi sen.
”En halunnut, että teksti luetaan lävitseni, vaan että se luettiin itsenäisenä teoksena.
Valehtelin itsellenikin. Nämä kaikki olivat puolustuskeinojani, sillä en vielä pystynyt puhumaan teoksen taustoista, vaikka olisin halunnut. En uskaltanut.” (s. 96)
Lukijoiden oli myös vaikea uskoa, että kirjan tapahtumat voisivat olla totta. ”Uskokoon,  ken tahtoo eräs kriitikko kirjoitti Tiikerihaista.
Ehkä siksi kaikki myös uskoivat valheeni fiktiosta, täydellisestä mielikuvituksesta, sillä eihän kenenkään elämä voi olla tällaista. Toinen kriitikko kirjoitti, että epäuskottavaa, sillä pahuus vetää itseltään maton alta.” (s. 166)
Vasta kymmenisen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen Tuominen myönsi, että sillä oli omaelämäkerrallinen pohja.

Autofiktiivisyydestä, oman elämän kirjoittamisesta fiktiiviseen tekstiin, ja sen oikeutuksesta on viime vuosikymmeninä aina aika ajoin noussut enemmän ja vähemmän kiihkeää keskustelua. Väitellään siitä, kuinka luvallista on käyttää omaa elämäänsä tekstin materiaalina, kun väistämättä mukaan tulevat tuolloin myös ympäristö ja läheiset henkilöt. Joskus päädytään oikeuteen saakka, kuten Karl Ove Knausgårdin kirjojen yhteydessä, tai välien katkeamiseen sukulaisten tai ystävien kanssa. Myös Tuominen miettii, onko hänellä oikeus kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään, ja onko hänellä oikeus omiin muistoihinsa.

Myös Tuominen miettii, onko hänellä oikeus kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään, ja onko hänellä oikeus omiin muistoihinsa.

Joskus omasta elämästä kirjoittaminen voi olla keino selvitä hengissä. Kertoja-Taija kuvaa, kuinka hän pääsi pahasta, eroon ikuisesta pelosta ja häpeästä, kun kirjoitti siitä. Siitä kaikesta tuli muovailuvahaa, josta voi rakentaa sellaisen maailman kuin halusi. Hyvin vastaavasti Christer Kihlman, joka kirjoitti autofiktiota jo 60-luvulla, kertoo, että häpeällisyyden jakaminen (kirjoittamalla) oli tapa selviytyä. Märta Tikkanen on sanonut, että ” sitä mitä eniten pelkää, siitä on kirjoitettava. Sen ympäri ei pääse kirjoittamatta”. On siis otettava käyttöön leijonanmetsästyksen periaatteet: jos sitä ei voi ylittää, alittaa tai kiertää, on mentävä sen läpi.

Kertoja-Taija piirtää oppilailleen janan, jolla fiktion kirjoittajat liikkuvat todellisuusvastaavuuden suhteen. Janan toisessa päässä on täysin mielikuvituksen maailma, toisessa todellisuuden tapahtumat, jotka nekin pitää luoda uudelleen, kärjistää ja liioitella. Itseni on vaikea kuvitella tarinaa, jossa ei olisi minkäänlaisia kirjoittajan omaelämäkerrallisia aineksia mukana. Eletty ja tunnettu tulee aina kirjoittaessa mukaan jollain tasolla, tietoisesti tai tiedostamatta, peitellysti tai näkyvästi. Yhtä vaikea on kuvitella omaelämäkertaa, jossa jokainen yksityiskohta olisi ”totta”. Se on kirjoittajan koettu, tunnettu ja muistettu totuus sellaisena kuin hän on halunnut sen kirjoittaa.

Eletty ja tunnettu tulee aina kirjoittaessa mukaan jollain tasolla, tietoisesti tai tiedostamatta, peitellysti tai näkyvästi.

Lukijana on uskottava kirjoittajan tarkoitus ja valittava lukukulma sen mukaan: se mikä on fiktioksi kirjoitettu, kannattaa fiktiona lukea. Fiktion ja todellisuuden rajanveto on varmaan vaikeinta silloin, kun fiktion henkilöillä on todellisuuden henkilöiden nimet. Joskus rajan vetäminen saattaa hämäännyttää lähellä olevan ja kirjallisuuden tuntijankin, kuten kertoja-Taija kuvaa: ”…Hiljakin sortui lukemaan Tiikerihaita täysin faktana, teki omia tulkintojaan ja sanoi Helsingissä yhteisen radio-ohjelman jälkeen Niinalle, että Taijahan tykkää myös tytöistä.
– Ei kai nyt. Taijalla on poikaystävä, Niina sanoi lounaspöydässä.
– Kyllä vaan. Taija on kirjoittanut niin, Hilja väitti ja napsautti suutaan.
– Mutta sehän on fiktiota, Niina jatkoi.” (s. 219-220)

Jos Tiikerihai oli rankka lukukokemus, on Kuningaskobra lukukokemus täyttä toivoa: kaikesta voi selviytyä.

Kuningaskobran maailma ei lukemisen jälkeen jätä hevin rauhaan. Joillakin toimii vaikuttavuuden suhteen ihokarvatesti, toisilla kyynelkanavatesti, joka kertoo, mikä sulattaa sisällä jotain. Kuningaskobra sulatti paljon. Minulle Kuningaskobra on kuin ruisleipää, vahvaa, todellista ja aitoa, alkuvoimaista. Jos Tiikerihai oli rankka lukukokemus, on Kuningaskobra lukukokemus täyttä toivoa: kaikesta voi selviytyä. Lopulta on aina mahdollisuus valita, mitä elämälleen tekee.
”Ehkä vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista, levosta ja onnesta, kääntöpuolesta. Niistä juuri haluan kirjoittaa ja jättää siitä sormenjälkeni paperille. Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos, eikä pitänyt uskoa sitä viikonloppukurssin opettajaa, joka sanoi nuorelle Taijalle, että opettele tyttö käyttämään kauniimpaa kieltä.
Haluan kirjoittaa siitä, että huomisesta tulee hyvä päivä. Aivan kuten tämäkin on. Haluan kirjoittaa, että synkän haudan sijaan me voimme aina valita kirkkaan ja sinisen taivaan.” (s. 222-223)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto