Lännen väkeä

Suosta ja mullasta pungertavat henkilöhahmot riveille Taina Teerialhon novellikokoelmassa ”Lännen väkeä”. Kertomusten juuret lähtevät turpeesta tavalla, joka tuo vanhat maaseutuklassikot mieleen. Kyläpahasen samat asukit saavat äänen eri novelleissa ja vanhenevat kirjassa, jossa kuljetaan 70-luvulta nykypäivään. Tarinoiden kiinnittyminen suohon, samoihin hahmoihin ja lineaarisesti etenevään aikaan kutoo niistä kiinteän, perinteistä romaania muistuttavan kokonaisuuden.

Riveillä ääneen pääsevät esimerkiksi puunkaadossa mukana oleva pikkutyttö, kylän kaunosielu Tuomas haaveineen ja Mäkelä, joka tekee kaivuristaan taideteoksen eläkepäiviensä alkamisen kunniaksi. Novellit kertovat elämän risteyskohdista, joissa mennyt, nykyinen ja tuleva saavat uusia, joskus omituisiakin sävyjä. Teksteissä pohditaan unelmien ja yksinäisyyden olemusta. Henkilöhahmot hakevat minuuttaan kohtaamisissaan toistensa ja suon edustaman luonnon kanssa.

Turvenuijat on kokoelmassa kokoava tarina, jossa esiintyvät monet muiden novelleiden henkilöistä. Kertomuksessa ekonomit pelaavat palloa tehtaan työläisiä vastaan, ja uneksija Tuomas loukkaantuu. Ekonomit edustavat markkinavoimia, tiedettä, työläiset taas suon kasvatteja. Kokoelman päähenkilöksi nouseva Tuomas on herkkä runoilija, kristusmainen hahmo, joka joutuu kärsimään lähes marttyyrin kohtalon. Hän uneksii omasta puistosta, luomisesta, mutta joutuu lopulta alistumaan yhteiskunnan realiteetteihin ja työskentelemään tehtaassa. Tuomas lienee filosofointiin taipuvaisen kertojan alter ego.

Novellien henkilöiden elämässä suolla on tärkeä merkitys. Suo kasvaa metaforaksi elämälle ja ihmisessä sivistyksenkin keskellä asuvaksi luonnolle. Elämää ei lopulta voi hallita teknologialla ja tieteellä. Samalla kun novellien ihmiset ikääntyvät, suota myydään ja turvetta työstäviä tehtaita kasvatetaan. Luonnolle jää kuitenkin viimeinen sana, kun puu rojahtaa viimeisessä novellissa tarinan päähenkilön päälle. EU-kritiikkiäkin rivien lomista pilkottaa: maaseudun tulevaisuudesta ollaan huolissaan.

Novelleissa suomalaisuuteen perinteisesti liitetyt puhetavat ovat hartaasti läsnä – esimerkiksi maaseudun, luonnon ja työmoraalin kuvaamisessa. Kuitenkin realistinen näyttämö taipuu muistojen ja unien myötä absurdiksi. Kerronnan ajassa menneisyys ja nykyisyys, lapsuus ja aikuisuus, uni ja valve kietoutuvat toisiinsa ja muodostavat jonkin, jota kutsutaan elämäksi.

Henkilö-fokusoijien äkkinäinen vaihtuminen novellien sisällä lisää tekstin kuvaaman todellisuuden haurautta, asioiden johdonmukaisuuden illuusiomaisuutta. Todellisuus selkeine juonineen piirtyy hämäränä, kun sisäinen maailma saa vahvemmat värit. Maaseudun kuvaukseen syntyy säröjä: Kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Mikään ei ole varmaa, saati sitten itsestään selvää – paitsi ehkä sattuma. Kertojakaan ei selittele eikä kosiskele; teksti vaatii keskittymistä ja kestää useammankin lukukerran. Novellien ansio on kaiken kyseenalaistaminen. Korkeintaan luonto voi selittää käsittämätöntä elämää.

Eniten pidän ”Lännen väen” lapsinovelleista, joissa lapsen kasvamiskokemukset tavoitetaan herkin sävyin. Tosin näissä novelleissa aikuisen ja lapsen maailman raja on häilyvä; aikuisen filosofoinnit uhkaavat karkottaa tunteen lapsen maailman välittömyydestä.

Novellien huumori on kuivaa, vähäeleistä. Hiljaisella, tavallisiin ihmisiin kohdistuvalla huumorillaan Teerialhon tekstissä on jotain sarimikkosmaisuutta. Kertoja suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin aina lämpimästi.

”Lännen väen” kieli on usein tummasävyistä ja harkittua. Novellit rakentuvat pienille, tarkoille havainnoille arjesta, ihmisistä ja luonnosta. Oivaltavat kielikuvat maustavat kerrontaa silloin tällöin. Dialogin tehokkuus syntyy sen lakonisuudesta. Novellien loput jäävät usein auki ja laittavat miettimään. Vanhat, isänmaalliset sanat, kuten hankiainen, vesuri ja harvennushakkuu tulevat urbaanillekin ihmiselle ”Lännen väen” sivuilta tutuiksi.