Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jos romaani olisi tila

Rosa Ala-aho, 18.12.2013
Taneli Viljanen: Kaikki tilat ovat täynnä aaveita 117 s., Mahdollisen kirjallisuuden seura 2013

”Narratiivi on tila. Tämä romaani on ajateltava tilaksi.”

Siitäkin huolimatta, että minusta tuntuu, etten lue romaania alkuunkaan?

Kaikki tilat ovat täynnä aaveita on Rovaniemeltä kotoisin olevan, sittemmin helsinkiläistyneen Taneli Viljasen (s. 1982) kolmas teos. Aikaisemmin häneltä on julkaistu novellikokoelma Kaksiosainen mies (2009) ja edeltäjänsä vastinpari, romaani Toisto (2010).

Tuotannossaan Viljanen on velkaa surrealismille. Esikuvana ovat selvästi olleet tyylisuunnan suuret nimet: tunnelma on kuin Luis Buñuelin ja Salvador Dalín lyhytelokuvaklassikossa Andalusialaisessa koirassa (1929). Uniin, tiedostamattomaan tartutaan kuten André Breton Surrealismin manifestissa (1924) vaatii.

Viljasen teoksessa todellisuus on pirstaloitunut ja hajallaan.

Viljasen uusimmassa on yhä vahvemmin kyseessä eräänlainen epäromaani. Jos teos uskoisi perinteiseen, sitä voisi pikemmin kutsua fragmentaariseksi lyhytproosaksi, jossa on myös aforistisia ja proosarunollisia piirteitä. Mutta jaotteluista, niin kuin yhtään mistään muustakaan tyypillisestä, teos ei välitä pätkääkään. Siis olkoon se juuri sitä, miksi se itseään nimittää: romaani.

Tilat eri muodoissa

Kaikki tilat ovat täynnä aaveita ensimmäinen luku jatkaa siitä, mihin Toistossa jäätiin. Päähenkilöllä on kädessään ase ja pään sisällä obsessio kuolemasta. Maisema on sumuinen, epäselvä ja ahdistava.

Pian ollaan jo jossain muualla. Kaiken taustalla väreilee outo, muotoaan muuttava kaupunki. Konkretiaa ja tuttuutta luovat todelliset paikat: Helsinki, Itä-Pasilan baarit, Sturenkadun Alepa.

Vastaantulevat henkilöhahmot ovat vinksahtaneita puoli-ihmisiä, joskus myös tietoisia robotteja. Iso Krominen Liito-orava latelee totuuksia oluen äärellä ja mies, jonka pää on puoliksi appelsiini, kertoo tarinan lampunhengestä.

Romaanin jokainen luku on oma kokonaisuutensa, joka on jaettu edelleen toisistaan erillisiin fragmentteihin. Teoksessa ei ole juonellista jatkumoa eikä varsinaisesti edes luvuille yhteisiä henkilöhahmoja tai tapahtumapaikkoja, mutta pääteema kantaa luvusta toiseen. Tila, jonka teos itsekin nimittää teemakseen, toistuu eri muodoissa ja yhteyksissä.

Huoneet, talot ja kaupunkiarkkitehtuuri kohdataan kuin kanssaihmiset, personifioidaan osaksi kertojan mielenmaisemaa. ”Osa tilasta on vääntynyttä, lahoavaa, mädäntynyttä: osa on krominkiiltoista ja hohtavaa: osa on lihaa ja luuta ja sykkiviä, läpikuultavia sisäelimiä: kuljemme tilan läpi: lopulta se sylkee meidät ulkopuolelleen.”

Hengittävät, nielevät, ahtaat ja ovettomat rakennukset luovat klaustrofobisen tunnelman. Erityisesti teos takertuu kuitenkin omaan tilaansa: sen lukuhetkessä syntyvästä todellisuudesta muodostuvaan tilan illuusioon.

Metafiktio tuo kertojan iholle

Aikalaisistaan Viljanen muistuttaa toista kotimaista kokeellista prosaistia, Jaakko Yli-Juonikasta (s. 1976). Verrokin romaanipari Valvoja (2009) ja Uneksija (2011) niin ikään nyökkäävät surrealismin suuntaan, liikkuvat unen ja valveen rajamaastossa ja sukeltavat mielen sisään.

Siinä missä Viljasen Toistossa ja Kaksiosaisessa miehessä on myös (pseudo)realistiset kohtansa, Kaikki tilat ovat täynnä aaveita liikkuu puhtaasti reaalitodellisuudesta irrallaan. Se keskittyy luomaan oman nahkansa, oman fiktiivisen tilansa.

Teos pelaa vahvasti metafiktiivisyydellä. Se kommentoi itseään, teoksen kirjoittamisprosessia ja kirjallisuutta yleensä – eikä jätä huomiotta tekstin toisella puolella olevaa lukijaakaan.

Kertoja sanelee lukijalle myös vuorosanat.

”Olen ehkä vähän kyllästynyt tähän omaelämänkerralliseen sävyyn tekstissäni. Taidan siirtyä kirjoittamaan sinusta. Toivottavasti huomaat muutoksen.”

Romaanissa on vuorovaikutusasetelma, jossa ’minä’ on anonyymi, identiteetiltään häilyvä, teoksen rivien välissä hiippaileva hahmo ja ’sinäksi’ osoitetaan vastaanottaja, teoksen lukija. Lukijalle annetaan rooli yhtenä teoksen aktiivisista toimijoista, mikä vahvistaa teoksen tila-ulottuvuutta. Kertoja tulee iholle ja sanelee lukijalle myös vuorosanat: ”Olemme kasvotusten. ’Ei ole niin mitätöntä ihmistä, ettei häntä kannattaisi lahjoa’, sanot ja osoitat jotakuta selkäni takana.”

Perinteille päin näköä

Kaikki tilat ovat täynnä aaveita on ansioituneempi yhdenlaisena kotimaisen kokeellisen proosan ja antiromaanin manifestina kuin itsessään kaunokirjallisena teoksena.

Teos kääntää selkänsä kaikille romaaniperinteen konventioille muodollaan ja tyylillään. Kertojakaan ei pelkää ottaa kantaa. Rivien väliin piilotetun irvailun kohteeksi joutuu esimerkiksi maalaismiljöö, joka kuitataan ”kierrätysmateriaaliksi”.

Banaalista tulkinnasta kertoja varoittelee ironisesti ja lainausmerkein: ”’Kaikki tämä puhe tilasta on tietysti metaforista puhetta minun sielunelämästäni.’” Ja osansa pisteliäästä huumorista saa myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954): ”’Joo, eihän täs paljon muuta voi sanoo. Aika velikultia.’”

Teos kääntää selkänsä kaikille romaaniperinteen konventioille muodollaan ja tyylillään.

Postmoderni ja kokeellisuus kävelevät käsi kädessä. Viljasen teoksessa todellisuus on pirstaloitunut ja hajallaan. Kaikki on epävarmaa; identiteetti, ympäröivä kaupunkitila ja tapahtumat. Maailma on painajaismainen ja katkonainen.

Lukijaa puhutellaan: ”Jos tämä romaani olisi rakennus, haluaisitko asua siinä?”. Vastaus: ei kiitos. Mutta oli ilo vierailla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto