Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Toivon romaani

Irene Vehanen, 8.1.2006
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat s., Johnny Kniga 2005

Tapio Koivukarin romaani Missä aallot murtuvat on itsenäinen jatko-osa vuonna 2002 ilmestyneelle Luodetuulen maalle. Tapahtumat etenevät kansalaissodan jälkeisestä ajasta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Romaanissa seurataan Rauman edustan saaressa asuvan Jan ja Sofia Erikssonin perheen vaiheita. Missä aallot murtuvat on elämänmakuinen tarina sitkeydestä ja selviytymisestä. Elämä otetaan sellaisena kuin se tulee: jo lapset tietävät, että parhaimmatkin herkut maistuvat aina hiukan kalalta. Samalla tyyneydellä mennään läpi suurienkin surujen.

Luodetuulen maan ja uusimman romaanin kerrontaa yhdistää vankka tietomäärä. Se tekee näistä kirjoista Suuria. Sukulaisuus Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan tulee etsimättä mieleen. Hyviä historiallisia romaaneja ei ole liikaa. Suuri tietomäärä on paikoin myös rasite. Yksityiskohtaiset tekniset selostukset paatin moottorin käynnistämisestä ovat puuduttavia, vaikka niistäkin näkee kirjoittajan tuntevan asiansa. Kuitenkin Missä aallot murtuvat on romaanimaisempi kuin Luodetuulen maa. Draamaa on enemmän. Kirjan lukee puoliväliin saakka kevyesti vaikka yhdeltä istumalta. Lukijan mielenkiinto säilyy jännittävien täkyjen avulla. Kysyin ehkä pari kysymystä liikaa, koska hän katsoa luinautti minuun ja kivahti: – Se o se verra vanh asi, ett stää ei enä toiseks saa. Eik stää paran kenenkkä menn penkoma, eikä ruvet ainakka mittä romanei kirjottelema. – Mutta se oli myöhäistä jo. Minä tiesin, mitä minun piti tekemän.

Pienet ilot ja suuret surut

On vaikea kuvitella, että saaressa on joskus pidetty lehmiä ja raavittu niille syötävät kasaan. Ainakin Erikssonin perheelle selviytyminen näyttää olleen luontaista. Lasten huolettomat, kalanmakuiset leikit vaihtuvat hetkessä selviytymistaisteluksi. Niin itsestäänselvänä ja päämäärätietoisena arki romaanissa näyttäytyy, että sana taistelu kuulostaa liian aggressiiviselta. Kyseessä on sellainen raudanluja tyyneys, jossa kaikki voimat on valjastettu tekemään olemassaolevasta paras mahdollinen. Nähdään se, mikä on ja ollaan kiitollisia, että ollaan säästytty muilta vitsauksilta. Asioille löydetään tarkoitus toisinaan naiiviuteen saakka: Mikä Luojan lykky siinäkin oli, että Jan oli kerjennyt tekemään Annaa varten tuommoisen pikkuharavan.

Erityisen vaikuttavaa romaanissa on se, miten aikuinen kunnioittaa lasta ja lapsi aikuista. Lasten tarkasteltavaksi tuodaan meressä pöhöttönyt isän ruumis ja asioista puhutaan syvemmin ja avoimemmin kuin aina edes aikuisten kesken. Oli, olihan kaikki hyvin. Sikses. – – Toivo oli siihen todennut, että oli se Jeesus tavallisen häijy, kun oli semmoista mennyt tekemään. – – Ei suinkaan hän ihmisiä hukuttanut ihan huvikseen? Silloin äiti oli huokaissut ja sanonut, ettei mikään ollut niin turhaa kuin Jumalan moittiminen.”

Lasten merkitys elämän eteenpäin viejinä on vaikuttavaa ja liikuttavaa: – Äit, mikä teijä o? Toivon ääni havahdutti Sofian. Hän kohotti katseensa, pojat seisoivat hänen edessään kovasti totisina ja huolestuneen näköisinä. Samalla hän näki, että oli niittänyt aimo matkan. Enemmän kuin koskaan tähän mennessä yhdellä rupeamalla. – Ei täsä mittä hättä ol. Äidi vaan tul issä niin kova ikäv. Pojat katsoivat häntä yhä, totisina. – Jos mnää tuan Teil kupin kaffet? Siäl on kaffet potus. – Tua vaa. Ja ottaka ittekki jotta juamist. Toivo läksi paatille hakemaan eväsknyyttiä. Sofia oli aina antanut lastensa sinutella, mutta Toivo oli nyt teititellyt. Kuullut sen varmaan Kuuskajaskarissa, sillä omia vanhuksiaan Sofia oli kyllä sanonut teiksi. Sofia ymmärsi, että Toivo tahtoi yrittää. Yrittää parhaansa ja vähän vielä. Aaron istui kyykyllään niitetyllä heinällä mesiangervon kukka kädessään, ihmeissään. Sofia pyyhki silmänsä esiliinan kulmaan ja sanoi: – Ei mittä hättä. Kyl tämä täst suttantu. Aaron nyökkäsi, totisena.

Sivullisen teemoja

Missä aallot murtuvat yhdistää faktaa ja fiktiota. Romaanin puoliväliin saakka tämä toimii erinomaisesti. Sen jälkeen kaunokirjallinen etäännyttäminen on vaikeampaa, koska dramaattisimmat käänteet on kerrottu. Silti Missä aallot murtuvat -romaani on sujuvampaa luettavaa kuin Luodetuulen maa.

Yksi romaanin vaikuttavia hahmoja on Sofian veli Enok. Hänen tarinastaan tulee mieleen Camus’n Sivullisen tarina.

Samanlaisia asioita kuin tapahtui Rauman saaristossa 20-luvulla voimme lukea sanomalehdestä tänäänkin. Toisinaan melkein identtisiä tapauksia. Toisaalta haasteet ovat monella tavalla erilaisia, mutta selviytymisen keinot pitkälti samat. Tietynlainen käytännöllinen kovuus, jota tarvitaan, jotta itse selviää, tuntuu erityisen ajankohtaiselta myös nykyajan ”eloonjäämiskamppailuissa” esimerkiksi työelämässä: Hän tiesi, että olisi ehkä ollut kaunista ja kristillistä lähettää jotain preivejä tai kortteja toiselle, mutta miksi se siitä olisi tullut. Hulluus oli ahmaissut miehen synkkään, kammottavaan kitaansa eikä varmaan saalistaan luovuttaisi. Mennyt mikä mennyt.

– Ja suurin harha on luulla, että olemme viisaampia kuin ne, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Me vain emme näe omaa harhaamme. Näin päättää Koivukari erinomaisen romaaninsa. Jäämme odottamaan trilogian kolmatta osaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto