Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sydämen kammioiden öljyiset parkkihallit

Jani Saxell, 7.4.2010
Teemu Forss: Hapankorppumeri s., Ntamo 2009

Teemu Forss (s. 1973) ei arkaile pistää lyyristä minäänsä maailmalle alttiiksi ja törmäyskurssille todellisuuden kanssa. Hapankorppumeressä runoillaan nyrkin haavaisesta kohdusta, kämmenen kohtalon joista ja hiussuonten risteysasemista. Esikoiskokoelma muodostaa löyhän draaman kaaren, nuoren Wertherin selviämistarinan: petetty ja pettynyt mies menee rakkaudesta rikki, etsii totuutta Alkon ja apteekin välissä, kulkee ja kyseenalaistaa, päätyy välillä sairaalahoitoon.

Forss tuo arjen asemakaavat, ovisilmät, postiluukut, kahvinkeittimen huohotuksen ja sohvan syvyydet takaisin nuoreen nykyrunoomme. Joitakuita ratkaisu epäilemättä hirvittää, minua innostaa. Kokemuksia elämän perustasolta, arjesta ja ihmissuhteista tarvitaan. Onhan tässä ehditty filosofeerata kielen riittämättömyyttä ja googlettaa internetin rannatonta kuvavirtaa.

Hapankorppumeri on myös osoitus lähinnä kokeellisen runouden parissa aloittaneen laatupajan, ntamon monimuotoisuudesta. Vielä 2000-luvun alussa tällaisia kokoelmia tuli lähinnä Turun suunnasta.

Minärimpuilusta kaikkeuspanteismiin

Kokoelman perusmaisemat ovat miehistä murheellisten laulujen maata. Äijäilyn ystävien ei kuitenkaan kannata vaivautua. Pikemminkin Forssia voisi luonnehtia minimalistiksi ja sateiseksi melankolikoksi.

Runojen ´minä´ on, Pekka Parkkisen kuulun runon sanoin, ”(…) liha teidän piikissänne”. Seksuaalisuuden, yhteiskunnan ja identiteetin ristiriitojen tuominen ihon alle on ollut viime vuosina naisrunoilijoiden alaa.

Forss ei myöskään pysähdy realismiin. Runoilija ”avaa silmänsä siivet”, tuo tähtisumut ja avaruuden mukaan paikoin rankkaan ja raadolliseen elämäntaistelun kuvaukseen. Kosmos luo perspektiiviä kaduntallaajien elämään kuin Ilpo Tiihosella ikään. Arjen maagisuus ja jokapäiväinen surrealismi tuovat mieleen myös Kristiina Wallinin kuvamaailman.

”Sivullinen/ keskellä huonetta” luotaa ajan olemusta ja maailmankaikkeuden mittoja. Eksistentialistinen minärimpuilu, uskonnollinen etsintä ja skepsis saavat vastaparikseen omintakeista kaikkeuspanteismia, luontoon sulautumisen ja hetkistä haltioitumisen hetkiä.

Muun muassa Kuopion kaupunginteatterista tunnettu näyttelijä ja sanoittaja Forss on opiskellut luova kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Runoissa on selvää puheenomaisuutta ja laulullisuutta. Pelle Miljoonan ohella esittäjäksi voisi sopia Suomi-rockin mystikko ja magneettimies, varhain menehtynyt Pekka Streng.

”Herään hymynä./ Kieroudun kysymykseksi/ muiston mustaan pyöreään,/ vuosia syvään kuiluun,/ joka kysymysmerkin mutkan takana odottaa/ omaansa kuin vesien syvyyksissä jokin.”

Minän särjetyt peilimaailmat

Hapankorppumeressä siis on aineksia. Silti lukukokemus tökkii välillä vastaan. Varsinkin 123-sivuisen teoksen keskivaiheilla ilmaisu puuroutuu epätasaiseksi vatvonnaksi. Runoilija onnistuu usein kiteyttämään jonkin ajatuksen sävähdyttävän hyvin ja omintakeisesti, mutta jää suotta toistamaan samaa muutaman runon ajaksi.

Maneeria pukkaa välillä yhden tai kahden sanan säkeistä koostuvien, sarjamaisten runojen muodossa, tyyliin ”Nainen 1-14” tai ”Kristallipallo 1-7”. Pelkistäminen ja niukkuus kääntyvät joskus itseään vastaan, runoon ei jää tarpeeksi tarttumapintaa.

”Pirun kasvot ikkunassa,/ näkee itsensä monena,/ niin kammottavan monena”, Forss kirjoittaa. Vähän myöhemmin ”(…) mielihyväkeskuksen piiritys/ ghettouttaa koko pään.”

Itseensä käpertyminen lienee väistämätöntä riippuvuuksista, vieroitusoireista ja unettomuudesta kertovissa runoissa. Mutta sille ei voi mitään, että cocktail on lukijalle raskas.

Päätössikermässä päästään bentsodiatsepiinipöhnästä, sinisten ja punaisten pillerien pelistä silkkaan serotoniiniin: kevään, luonnon, lapsuuden ja oman paikan löytämisen virtaaviin vesiin.

Maton reunalta aukeaa huomistenmeri, kevät on läpikuultavuudesta kudottu. Perhosten siipien syntymän kuulee.

Vahvan alun ja lopun vuoksi kokoelman puolivälin tuskastuttavan hajanaisuudenkin jaksaa. Forss kirjoittaa itsensä Eino Leinon ja Arto Mellerin kulkurirunoilijoiden kastiin. Intiimistä kasvaa universaalia, maailma on tässä. Runovenhe haukkaa välillä yleislyyrisyyden vesiä, mutta kyllä oma äänikin löytyy.

Forssin seuraavalle kokoelmalle soisi perus-runopiirejä laajemmankin lukijakunnan. Kunhan vain runot vapautuvat solipsistisesta jynkkäämisestä, minän särjetyn peilin maailmoista ja liiallisesta niukkuuden estetiikasta, puhkeavat kuviksi ja tarinoiksi. Niin tapahtuu Hapankorppumeressäkin riittävän usein.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto