Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mustia lehtiä suuren viemärin seisovassa vedessä

Jani Vanhala, 22.8.2011
Teemu Helle: Mustat lehdet 109 s., Ntamo 2011

Teemu Helteen runokokoelma Mustat lehdet on tiheätunnelmaisen irvokas teos. Kuin Jokerin patologinen nauru, joka kaikuu nokisen tehdaskaupungin umpikujilla. Teoksen alaotsikkona toimiva poème noir assosioi runoelman ensilukemalta mustavalkoisiin, kovaksikeitettyihin dekkareihin. Ilmaisua vallitseva, etäännyttävän kertova sävy vahvistaa elokuvallisen kohtalokasta efektiä. Tuntuu kuin seuraisi alusta lähtien draamaa, joka jo tapahtuessaan toistaa itseään.

Näin draama muuttuu näytelmästä näyttämöksi. Se ontologisoituu, muuttuu kysymykseksi itsestään, kiehuu kasaan niin kuin levylle jäänyt kahvi. Jäljelle jää vain kitkerä ydin jonka nielemiseen liittyy outoa mielihyvää.

Silti, jos Mustia lehtiä vertaisi tuoksuun, sen sydän on sarjakuvamainen. Teosta lukiessa kuvittelee helposti Tarkastaja Ankardon laahustamassa alakuloisessa humalassaan ekspressionistissävytteisten katujen terävissä varjoissa. Runot aukenevat epäselvinä kuvina, jotka muodostavat laatikoita, joihin jää helposti vangiksi. Laatikoiden seinät ovat usein ahdistavan lähellä, ja sisältökin saa groteskin vääristyneitä muotoja. Sanat ja ilmaisut käyttäytyvät monesti häiritsevästi, tulevat iholle, säpsähtelevät niin kuin krapulaisen uni.

Kokeva minä imeytyy osaksi suuren viemärin virtaa, jota vastaan hän on taistellut.

Kuvien likainen tulva ei muodosta selkeää tarinaa, mutta siitä hahmottuu jonkinlainen tarinallinen virta, jota voi verrata suureen viemäriin, jonka lävitse kulkevien tavaroiden kautta voi kuvitella monta tarinaa. Mustien lehtien varsinainen kuvauksen kohde ei silti ole kuvien tulvasta muodostuva näytelmä, vaan itse tulva näyttämönä, suurena viemärinä.

Teoksen arkkitehtuuri on siksi samanlainen kuin vaikkapa Petroniuksen Satyriconin. Se on mielipuolinen ja kaoottinen, osittain kuumeisesta halusta haparoiva, mutta samalla monista pienemmistä virroista muodostuvana kepeän leikittelevä. Sen kierteet eivät tartu mihinkään, mistä johtuu sen ironisen surumielinen, kaiken nielevä ja lopullisesti ohivirtaava sävy.

Muodostuvaa tunnelmaa voi valottaa television poliisisarjojen kyynisten hahmojen mustan huumorin kautta. Se nousee kätketystä epätoivosta sen edessä, kun yksittäisten raakuuksien merkitykset hukkuvat kasvavan rikollisuuden tulvaan. Teoksen minälle tai kertojalle huumori on tapa kestää turhuutta, mutta jossain vaiheessa se kasvaa välttämättä osaksi itseä, sitoo vihattuun maailmaan, ja muuttuu itseinhon lähteeksi. Kokeva minä imeytyy osaksi sitä suuren viemärin virtaa, jota vastaan hän on taistellut.

Melankolia sekoittuu häpeään, ja viimeiseksi ylpeyden rippeeksi jää ivallinen todellisuuden kielto, joka ilmenee hassutteluissa, jotka eivät enää oikein lähde lentoon. Liikutaan niillä epäselvillä rajoilla, joissa nauru muuttuu itkuksi ja itku nauruksi. Näin esim. riimittelyssä ”Naista ei haista sillä nenä on ilmaa”, tai nokkeluudessa ”Nainen makaa ensimmäistä kertaa vuoteen / lakanoissa”.

Tunnelman muodostavana, keskeisenä jännitteen luojana vaikuttaisikin toimivan teoksen kokevan minän ristiriitainen suhde omaan maailmaansa. Nautinto ja inho, pyrkimys ylevyyteen ja halu sukeltaa sentimentaalisuuden suloiseen itsesääliin muodostavat samanlaisia akanvirtoja kuin sairaanloisten ihmisten outoihin uriin ajautuneet vietit. Teoksen oletettavasti kuvaama naisen murha on tällaisten pimeydessä sikiävien mielenliikkeiden lihaksi tullut runo. Pahan kukka, joka avautuu likaisena mutta häpeilemättömän koukuttavana.

Teoksen tulkinnan kannalta olennainen kysymys kuuluukin kai siksi, kuvaako Mustat lehdet lopulta mielen sisäistä viemäriä vai maailmaa viemärinä, johon imee mieltä puoleensa. Onko toisin sanoen kyse siitä pitkästyneisyyden likaisesta ja seisovasta vedestä, josta Baudelairen mukaan nousevat unelmat teloituslavoista, vai onko kyse siitä Danten kuvaamasta saastan virrasta, joka pyörtyy helvetin tasojen kautta kohti sen ydintä?

Edellisen ilmiön voinee selittää augustinolaisesti rakkauden vääristyneen suuntautumisen kautta. Sen kompleksisuus rakentuu suuntautumisten suuntien ristivedon kautta, eikä se vaadi välttämättä mitään konkreettista ratkaisua, koska siinä hyve ja pahe muodostavat oman, immanentin leikkikenttänsä, joka ei pohjimmiltaan viittaa mihinkään itsensä ulkoiseen.

Jälkimmäisessä tapauksessa tulkinta taas ei kohdistu varsinaisesti dekadenssin ilmiön sisäiseen rakenteeseen, vaan sen eettiseen arviointiin ja kyseisen arvioinnin mahdollisuuksiin, joiden pohjalta löytyisi toivottavasti tie ulos syvyyteen viettävistä labyrinteista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto