Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sodassa ei ole koskaan kivaa

Tiina Raevaara, 21.10.2009
Teemu Kaskinen: Sinulle, yö s., WSOY 2009

Teemu Kaskinen (s. 1976) on suomentaja ja näytelmäkirjailija, jonka esikoisromaani Sinulle, yö valottaa sotimisen järjettömyyttä onnistuneesti etäännyttäen. Yksilöiden kannalta sodat ovat hyvin samankaltaisia sotimisen syystä, paikasta ja ajankohdasta riippumatta. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle, on kirjailija varmaankin arvellut ja sijoittanut kaupunkisodan Helsinkiin, Suuren Suomalaisen valloitussodan Jäämeren rannoille ja pienen ihmisen keskelle kaaosta.

Kuvitellussa sodassa suomalainen pystyy siihen, mihin hänen yhdysvaltalainen kollegansa elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. Sodan kaaoksessa ylevät tavoitteet häviävät ja jäljelle jää kasa kuolemansyntejä: ahneus, laiskuus, viha, himo.

Suomalainen sotakertomus

Suomalaisen sotakirjallisuuden perusta on betonoitu kiinni lähihistoriaamme. Ehkä asia on näin muissakin valtioissa, joissa viimeisimmän sodan läpikäynyttä sukupolvea on yhä elossa. Suomalainen sotakirjallisuus on yhtä kuin talvi- ja jatkosotien veteraanien muistelmat sekä sotahistoria.

Näiden perinteiden ulkopuolelta on Suomessa vaikea kirjoittaa sodasta. Yrittäjiä toki on: esimerkiksi Esa Sirén (s. 1948) on kirjoittanut useammankin fiktiivisen, ”tositapahtumiin perustuvan” ja jatkosotaan sijoittuvan romaanin.

Sotakirjapuritanisteille tällaisella tuotannolla ei ole arvoa: he haluavat lukea vain itse sodassa olleiden miesten omakohtaisia tositarinoita todellisesta sodasta. Miksi keksiä tarinoita suomalaisista sodista, kun niistä on tosipohjaistakin kamaa yllin kyllin tarjolla? Siispä kun Suomessa kirjoitetaan sodasta, kirjoitetaan vain niistä samoista sodista ja vain niiden samojen miesten kertomana, pitkälti samoja tarinoitakin.

Naisetkin ovat yrittäneet kirjoittaa sodasta, mutta heidän teksteistään (miespuolinen) arvostelija löytää usein sotahistoriallisia virheitä. Virheitä tekevät myös nuoret, sotaa kokemattomat kokeilijat: Lauri Levolan (s. 1981) novellikokoelmassa Pimeä tavarajuna (Teos, 2006) talvisota jatkui vielä äitienpäivänä. Paha, paha virhe, ainakin Helsingin Sanomien kriitikon Vesa Karosen (s. 1945) mielestä.

Jos kirjailija – varsinkin nuori sellainen – haluaa kirjoittaa sotivasta suomalaisesta jotain uutta, jollain uudella näkökulmalla, ehkä ainoa toimiva keino on etäännyttää tarpeeksi, ottaa suomalainen sota ja sijoittaa se jonnekin muualle, johonkin muuhun hetkeen. Näin tekee Teemu Kaskinen: hänen sotansa käydään Pohjois-Norjassa ja Helsingissä, ajankohtana on vaihtoehtoinen lähitulevaisuus. Maantieteellinen etäännyttäminen ei olisikaan niin oleellista kuin etäännyttäminen kauas totutuista näkymistä.

Kaskisen Suomi haikailee Norjan öljyvarojen perään, kokee katkeruutta länsinaapureiden menestyksestä ja hyökkää siksi Ruijaan tavoitteenaan pääsy Jäämerelle. Pohjoisen lisäksi sotaa käydään Helsingissä, jonne Nato-kumppaniaan puolustava Yhdysvallat on käynnistänyt kaupunkisodan.

Vaikka moni lukija arvattavasti pitää asetelmaa täydellisen epäuskottavana, ei se vähennä kirjan uskottavuutta tai vie pohjaa sen luomilta kuvilta sodan raadollisuudesta. Monen sodan lähtöasetelmat ovat jälkeenpäin – tai etukäteen – mietittyinä täysin naurettavia.

Kaaoksessa revitään kuolleilta korvat

Historiankirjoituksessa sodat vaikuttavat aina kovin hallituilta ja järjestelmällisiltä. Tykistöpattereita on sijoiteltu ja komppanioita liikuteltu, on perustettu puolustuslinjoja ja annettu ilmatukea. Jälkeenpäin tarkasteltuna sota voidaan ilmaista taulukoilla ja lukumäärillä, merkeillä kartalla.

Sotaan joutuneen yksilön kannalta mikään sodassa ei ole hallittua tai järjestelmällistä. Tämän ajatuksen Teemu Kaskinen onnistuu nostamaan alleviivaamatta esiin. Vaikka Sinulle, yö käyskenteleekin välillä täysin tarkoituksellisesti parodian rajamailla, moni sen ”hupaisimmista” kohtauksista on ollut monelle sodankäyneelle täyttä totta. Siksi ”hupaisakin” on hupaisaa vain lainausmerkeissä.

”Keitä nuo ovat? Onko se kolmosjoukkue?” kysyy kirjan kertoja kesken tilanteen. ”Se on vihollinen”, vastaa kanssataistelija. Mistä sen voisi tietää keskellä ryminää, kun kaikilla on maastopuvut ja kasvot sutattu maaleilla?

Romaanin takakansi määrittelee Kaskisen teoksen ”julmaksi ja runolliseksi”. Mitään runollista en siitä löydä, rujoa kylläkin, mutta ei Kaskisen kielessä silti mitään vikaa ole. Hänellä on hauska tapa paljastaa olennainen kömpelöhkönoloisten vertausten kautta, läiskäistä niillä lukijaa poskelle.

”Kuulusteltava karjui kuin kidutettava”, kirjoittaa Kaskinen, kun kuulustelija tiputtelee sulaa tinaa kuulusteltavan kynsien alle. Minäkertoja katselee tapahtumia ulkopuoliseksi jättäytyen, heittäytymättä, haluamatta ymmärtää. Kertojalle on pakko naurahtaa tarinan kaikesta inhottavuudesta huolimatta.

En tiedä, vetoaako Kaskisen romaanin tekstimassa ensisijaisesti armeijansa käyneisiin. Suuri osa tarinasta on minusta hieman yhdentekevää koheltamista varusteiden ja taistelijatovereiden kanssa. Olisiko Sinulle, yö ensisijaisesti sukupuoliromaani? Tarina ei monestikaan juuri etene, suuri kaari on lukijalle näkymätön tai huomaamattomaksi pätkitty.

Kaaren pelastajana toimivat joskus sinänsä kömpelöt ajalliset ja paikalliset siirtymät: esimerkiksi minäkertojalle kerrottu tarina taisteluista Ruijassa tarjoaa loistavan, kohtalokkaan kuva, joka kaikessa epätodellisuudessaan kertoo sodasta ja sotijoista paljon enemmän kuin jatkuva kohellus.

Tarinan ilmavalvontamiehet leiriytyivät lumen ja pakkasen keskelle. Ruoka, polttopuut, itsekuri ja solidaarisuus vähentyivät vähentymistään, ja lopulta tarinaa kertova korpraali Heiskanen katsoi parhaaksi lähteä pois ja piiloutua muilta. Ne muut alkoivat nimittäin murista, eikä kamiinan lämpökään tuntunut niille enää niin oleelliselta. Lopulta Heiskanen näki entisten toveriensa nukkuvan lumikiepeissä ja raatelevan poroja.

Raakuuteen syyllistytään muutenkin: joku älypää saa mieleensä tehdä kaatuneiden yhdysvaltalaisten korvista kaulakoruja. Toverit seuraavat esimerkkiä, ja pian koko joukkueella on veriset kunniamerkkiketjut kaulassa. Helsinkiläinen kaupunkisota on täynnä väärinkäytöksiä, kidutusta ja turhia tappoja.

Teemu Kaskisen esikoisromaani poraa katseluaukkoja sodan järjettömyyteen ja yksilön avuttomuuteen sodan keskellä. Siksi Sinulle, yö ansaitsee rutkasti huomiota.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto