Lohikäärmeen poika

Mitä on runous? Lohikäärmeen poika vastaa: internetin sivukujilta varastettua chat-kieltä ja riimiteltyä ylätyyliä, pelkkää ääntä ja täsmällisesti ilmaistua pohdintaa maailmasta, vapaata leikkiä ja poliittista toimintaa. Kaikkea tätä erikseen tai yhdessä, rikkaaksi ja moniaineksiseksi sopaksi hämmennettynä. Runous on myös hämmästyttävän hauskaa ja samalla äärimmäisen vakava ja tärkeä asia.

Teemu Manninen julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2004. Turistina täällä oli lupaava mutta ei kaikkia lupauksiaan lunastava esikoinen: ironinen, älyllinen ja hallittu mutta myös hieman laimeaksi jäävä. Sen jälkeen Manninen on ollut monessa mukana: päätoimittanut Tuli&Savua, kirjoittanut esseitä, joissa hän on esitellyt suomalaisille lukijoille esimerkiksi amerikkalaista runoutta flarfista uusformalismiin, samoin pohtinut terävän kriittisesti monia kirjallisen kulttuurimme ilmiöitä, julkaissut uusia runoja blogissaan ja eri lehdissä, esittänyt äänirunoutta Linnunlaulupuu-yhtyeen kanssa. Siksi tätä toista kokoelmaa onkin odotettu. Se on myös juuri sitä, mitä osasi odottaa: avaus moniin uusiin suuntiin, kiehtova ja tärkeä runoteos.

Jos ensimmäisen kappaleen luonnehdinnat vaikuttavat ristiriitaisilta, kyseessä ei ole pelkästään minun arvostelijana valitsemastani retorisesta keinosta. Ristiriitaisuus on nimittäin Lohikäärmeen pojan keskeisimpiä piirteitä. Se ilmenee monin tavoin, monilla tasoilla, se on kokoelman näkemys runoudesta ja maailmasta.

Jotain tärkeää voidaan päätellä jo kokoelman kolmesta motosta. Ensimmäinen niistä on peräisin Arthur Rimbaudilta; siinä Rimbaud ylistää ”huonoja maalareita” ja yleisesti huonoa makua. Toinen sitaatti on rap-artisti Grandmaster Flashilta ja on mottolauseista selkeästi vakavimman kuuloinen. Selitysosiossaan Manninen nostaa esiin huonon maun teeman ja siihen liittyvät vallankäytön teemat. Toisaalta hän ehdottomasti kiistää, että rap-artistin siteeraamisessa olisi kyse huonosta mausta: ”Grandmaster Flashin ”White Lines” on älyttömän hyvä biisi eikä lainkaan huono maalari”. Kolmas sitaatti on korkeakirjallisesta lähteestä, Yeatsilta, mutta on sisällöltään hämmentävä ja ylätyylissään absurdin koominen: ”My wrehtched dragon is perplexed”.

Kolmen mottolauseen kokonaisuus on ikään kuin eri lähteistä koottu kollaasi, joka yhdistää hämmentävällä ja ristiriitaisella tavalla eri kielen ja kulttuuristen konnotaatioiden rekisterejä. Se nostaa toisaalta esiin tärkeitä kysymyksiä taiteesta ja vallasta, toisaalta päätyy ironiseen ja absurdin koomiseen hämmennykseen. Tämä kaikki kuvaa kirjaa kokonaisuutena erittäin hyvin.

Perinteen rikkomista ja rikkomisen perinteen rikkomista

Edellä mainitsemani flarf on yhdysvaltalainen kokeellisen runouden suuntaus, jota monet pitävät yhtenä aikamme runouden keskeisimmistä uusista avantgarde-koulukunnista. Suomessa liikkeen esittelijänä ja puolestapuhujana on tullut esille juuri Manninen. Lohikäärmeen poika on ensimmäinen suomalainen runokokoelma, jossa flarf-vaikutteita on selvästi luettavissa. Manninen jopa kirjoittaa oman vastineensa tähän mennessä ehkä tunnetuimmalle flarf-tekstille, Drew Gardnerin runolle ”Chicks dig war”, jota Yhdysvalloissa on jo verrattu Allen Ginsbergin legendaariseen ”Huutoon”. Lohikäärmeen pojan vastaruno on ”Tytöt tykkää sodasta”.

Flarfin tärkein tyylikeino on hakukonekollaasi. Pelkästään googlen käyttö runouden materiaalina ei kuitenkaan tee runosta flarfia. Flarfille tyypillinen sävy syntyy ohjelmallisesta niin sanotun ”huonon kielen” käytöstä: flarf käyttää materiaalinaan chat-huoneiden ja blogien kieliopiltaan, kirjoitusasultaan ja sisällöltään kaikkein ”mauttominta” ja epäsopivinta ainesta. Tästä kielestä rakennetaan kollaaseja, joita usein luonnehtii absurdi komiikka ja ambivalentti satiiri. Näin Mannisen ”Turbolitaniassa”: ”No moi, / mä oon dj Flobe // ja aion vetää nyt koksuu nokkaan / sit meen hustlaa // karvapuskaa levylafkaan, / yrittää siipiä // mis posse elääkseen koittaa riipiä, / elimistö täynnä mikrosiruja nippii // kadul jotai vitu metro tickettii”.

”Turbolitanian” kieli on selvästi ”huonoa” kaikilla virallisen kielenhallinnan mittareilla arvioituna. Silti siinä on ilmiselvää energiaa ja jonkinlaista kielestä itsestään riemuitsemista. Mannisen runo on rytmisesti ja äänteellisesti hyvin kiehtova: se on kulmikas ja ontuva mutta vastustamattomasti etenevä ja päätyy parisäkeeseen, jossa olisi ilmiselvää hittipotentiaalia, ellei se olisi jostain syystä päätynyt runoon: ”hoitsut on ihania / tää on turbolitania”.

Tämä on toinen puoli flarfista ja sen sukuisesta runoudesta: absurdin riemukas ”huonouden” ylistys ja sen kätketyn kauneuden paljastaminen. Toisaalta flarf on kriittistä, näkemykseltään synkkääkin. Mannisen kokoelman jotkut hakukonekollaasit muistuttavat enemmän jonkinlaista roolirunoa kuin varsinaista kollaasia. Nämä runot ovat paikoin kielellisesti varsin latteita, mutta ne ovat kokoelman tematiikan ja sen kriittisen luonteen kannalta hyvin olennaisia. Niiden jostain kollektiivialitajunnan syvemmistä kerroksista kumpuava ääni puhuu muun muassa näin: ”Oh, kuinka ihanaa olisi katsoa jotain syvästi vihaamaansa ihmistä suoraan silmiin / silmään ja heilauttaa vesuri ja antaa veren tirskahtaa”.

Manninen tuntuu selvästi kokevan läheiseksi flarfin ambivalentin, kritiikkiä ja juhlintaa yhdistävän asenteen mediaan ja massakulttuuriin, samoin sen selvää kohdetta välttelevän satiirisuuden. Silti Mannisen suhdetta flarfiinkin tuntuu luonnehtivan tietty ambivalenssi. Manninen tuntee tarvetta seurata villeimpiä kollaasejaan muutamalla hyvin yksinkertaisella ja selkeällä ajatusrunolla, sellaisilla kuin ”Pojan laulu” ja ”On unia”. Manninen tuo kielimaailmaansa jatkuvasti myös hyvin vanhahtavaa, tahallisen ylätyylistä ainesta, joka usein tahallaan törmäytetään uuteen slangiin ja puhekieleen. Jotkut kokoelman lopun äänteellisyyttä korostavat runot taas ovat hyvin puhtaasti ja perinteisellä tavalla kauniisti soivia, jopa valjuuteen saakka.

Ylipäätään Mannisen kokoelmaa on vaikea yksiselitteisesti määritellä esimerkiksi kokeelliseksi, vaikka se paikoin sitä ehdottomasti onkin. Osa kokoelmasta on jopa naiiviuteen asti selkeää ja yksinkertaista, toisaalta kokoelmassa käytetään paljon myös tavallista perinteisempiä poeettisia keinoja, sellaisia, joita modernismi on hyljeksinyt. Tämä kaikki tapahtuu tavalla, joka tuntuu jopa provosoivalta. Manninen tuntuu usein reagoivan suomalaisiin runouskäsityksiin kyseenalaistamalla valmiina omaksuttua hyvää makua.

Kyse ei siis ole lainkaan siitä, että Manninen jotenkin varoisi etenemästä liian pitkälle kokeellisuuteen, että hän varoisi ”itsetarkoituksellista kikkailua”. Pikemminkin on niin, että Mannisen pohjimmainen kriittisyys ja haluttomuus tukeutua runoudessaan valmiisiin malleihin yltää myös koko kokeellisuuden ajatukseen. Lopulta koko runouskin on epäilyksenalaista puuhaa: ”& joskus ajattelen, ettei asioista voi puhua suoraan, / että runous on vain uskonnon korvike, kiertoilmaisuja”. Tämä kaikki kuuluu Mannisen ristiriitoja karttamattomaan poetiikkaan.

Lohikäärmeen poika on sekä monin tavoin ristiriitainen että harvinaisen moniääninen ja -aineksinen kokoelma. Kuitenkin koko runokokoelman, kaikkien sen lukemattomien erilaisten äänien ja puhujien, takaa kuuluu mielestäni koko ajan hyvin selkeästi yhden kokoavan tietoisuuden läsnäolo. Tämä tietoisuus on läsnä ennen kaikkea vahvana moraalisena ja poliittisena eetoksena. Tämä eetoskin näyttäytyy kaksijakoisena: toisaalta avoimuutena maailmalle, sen kaikille ilmiöille ja kaikelle kielelle, toisaalta syvänä epäluuloisuutena, joka sekin välillä kohdistuu lähes kaikkeen.

Olennaista onkin ehkä runous toimintana, poetiikka, joka toimii maailmassa avoimella ja mitään ulossulkemattomalla tavalla; runous moraalisena ja poliittisena toimintana, jossa maailman ristiriitaisuutta ei paeta eikä pelätä. Runous on tärkeää, liian tärkeää, jotta sen voisi jättää hyvän maun ja opittujen, valmiiden tekemisen tapojen varaan.