Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mistä ei voi puhua...

Johanna Venho, 13.6.2000
Terhi Utriainen: Välimatkoja s., Tammi 1999

Harvinainen tapaus: esikoiskirjailija julkaisi samana vuonna romaanin synnyttämisestä ja väitöskirjan kuolevan hoitamisesta, kuolettamisesta. Yhdistävänä tekijänä kirjoissa on nainen, molemmissa käydään läpi naisen kokemusta ja naisen osaa. Sen, että nainen synnyttää, sanelee biologia. Mutta mistä johtuu, että saattajana ja läsnäolijana myös kuolevan vierellä on kaikissa kulttuureissa useimmiten nainen?

Äitiydestä on hankala kirjoittaa tuoreesti, omia ajatuksiaan ei tahdo tavoittaa perinne- ja myyttitaakan alta. Terhi Utriainen (s.1962) löytää kuitenkin Välimatkoissaan ennen kuvaamatonta: teksti liikkuu ”ihon alla” ja kuvaa sisäistä kokemusta mielessä ja ruumiissa. Luin kirjaa mieluusti varsinkin siksi, että romaanin kuvaama äiti on ennen muuta ihminen ja nainen. Toisen tuleminen – lapsen syntyminen – muuttaa naisen äidiksi. Äitiys muuttaa häntä, ravistelee rajoja, ja nainen tunnustelee uutta itseään. Hän haluaa muutosta ja vastustaa sitä. Hän haluaa pitää lapsen kiinni itsessään ja pyristelee siitä irti. Unien, muistikuvien ja kuvitelmien kautta Välimatkoja kartoittaa äitiyden ja naiseuden ristiriitaisuutta. Vaikeuttakin. On minä, ja on äiti. Minä olen äiti. Roolit liukuvat yhteen ja erilleen.

”Kuulen vauvan hengityksen viereisessä huoneessa ja tunnen äidin juoksevan luotani koulun pihamaalta. Istun tässä ja seison siellä, mutta makaan myös mummolan tuvassa, jonka ikkunasta näkyvät sireenit.” Utriaisen kerronnalle on ominaista aikatasojen sekoittuminen, ajassa liikutaan vapaasti eteen- ja taaksepäin, välillä sukelletaan mielikuvitukseen. Myös näkökulma vaihtelee. Päähenkilö, nainen nimeltä Verna, puhuu välillä minä-muodossa. Välillä ”minä” kertoo Vernasta, katsoo Vernaa sivusta. Utriainen selvittää: ”Uninen ja katkeileva tarina kertoo Vernasta, minusta ja sinusta. Olen minä, ja nimeni on Verna. Koska tarina kertoo samalla eksymisestä ja harhailusta, häviämisestä, etsimisestä ja löytämisestä, en aina tunne nimeäni. Eikä se, jota Vernaksi kutsutaan, aina muista olevansa minä.”

Välimatkoja on naisten kirja. Mummo, äiti, Verna ja lapsi muodostavat sukupolvien ketjun. Mieskin on mukana, mutta tässä kirjassa hän ei ole pääosassa. Pääosassa on äitiys, joka on ruumiillista, kivuliasta, veristä, maitoista ja väsyttävää. Se on myös voimallista emoutta, vaistoelämää. ”Se on minun pentuni. Sen veri on minun vertani, minun kohdussani siihen istutettu. Kaikille sen on oltava kiellettyä. Kaikille muille ihon on oltava raja, Verna ajattelee. Ahneesti. Imelästi. Vihaisesti.” Runollisen ja metaforisen kielen avulla Utriainen lähtee kuvaamaan kuvaamatonta ja tunkeutumaan niille kokemisen alueille, joille sanat ovat outoja.

Välillä tekstissä kuuluu kaikuja ranskalaisten naistutkijoiden – Irigarayn, Kristevan – teksteistä. Aina en saa otetta kuvista. En löydä elämyksen ja kuvan yhteyttä, en pysty kokemaan jotakin tunnelmaa Utriaisen käyttämän kuvan kautta tai en löydä tekstiin upotetun pienoiskertomuksen yhteyttä muuhun tarinaan. Mutta osien yhteydet eivät tunnu kaikkein olennaisimmilta. Tärkeämpää ovat välimatkat, siirtymät tilasta toiseen – ja se, mitä minulle, lukijalle, siirtymissä tapahtuu.

Uskontoantropologian väitöskirjassaan Utriainen tarkastelee kuoleman ja naisen suhdetta. Hän puhuu vanhaa karjalaista ilmausta käyttäen kuolettamisesta, jolla tarkoitetaan ”asettumista toisen kuoleman tilanteeseen sekä toimintaa ja asennoitumista siinä”. Hän kysyy, olisiko kuolettamisessa itsessään jotain sellaista, mikä selittäisi kuoleman ja naisen sidosta. Tämä sidos kiteytyy kristinuskon Pietá-hahmossa: Neitsyt Mariassa kuolevan poikansa vieressä. Kuolettajan läsnäolossa on naisellinen ja äidillinen juonne. Se on toisaalta kulttuurinen, toisaalta – tutkimusaineiston eli kuolettajien omien kertomusten mukaan – myös kuolettajat itse kokevat sen. He saattavat esimerkiksi kuvata itseään aina läsnäolevaksi äidilliseksi syliksi. Utriaisen mukaan on vaikea erottaa, mikä tässä kokemuksessa on kulttuurin antamaa merkitystä, mikä
kuolettaja-naisten omaa kokemusta itsestään.

Väitöskirjassa analysoidaan Pietán hahmoon liitettyjä merkityksiä ja tulkitaan nykysuomalaisten kuolettajien tekstejä. Utriainen on tehnyt myös ”kenttätyötä”: lyhyen kuolettamisharjoituksen saattokodissa. Hän on kokeillut itse, miltä läsnäolo kuolettajana tuntuu ja mitä se vaatii. Harjoittelujaksoa kuvaavat osat kuuluvat väitöskirjan kiinnostavimpiin. Arkinen hoitotyö ja kuoleman käsittämättömyys muodostavat huimaavan liiton. Kuvaukset saattokodin arjesta luin moneen kertaan, ja mietin taas – kuten varmaan moni tätä kirjaa lukiessa – miksi kuolema on suljettu ulos ja etäälle tavallisesta arjesta. Olisiko sen kohtaaminen todella liian ahdistavaa? Vai tuleeko siitä ahdistavaa juuri siksi, että siitä vaietaan? Onko meidän länsimaisten ihmisten pakko päästää itsemme kaikesta aina niin helpolla – ja kostautuuko torjunta joka tapauksessa elämän lopussa, kun on kohdattava oma kuolema?

”Kulttuurimme poistaa ja haluaa poistaa sosiaalisen tabun toisensa jälkeen”, Utriainen kirjoittaa johdannossa. ”Tutkimukseni kuolettamisesta edellyttää tällaista nykyaikaa leimaavaa jaettua halua löytää ja kuvata kokemuksia, jotka kuitenkin mielletään kuvausta pakeneviksi. Kaikkein omin halutaan ilmaista ja jakaa, hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta halutaan puhua, kielen ilmaisukykyä vastustavaa halutaan kielellä lähestyä.” Samalla on kuitenkin kyse ihan konkreettisesta asiasta. Kuolettaminen on pesemistä, pukemista ja riisumista – joille kasvaa myös metaforinen merkitys: ihminen riisutaan elämästä ja puetaan kuolemaan.

Sekä romaanissa että väitöskirjassa Utriainen siis pyrkii puhumaan kokemuksista, jotka ovat niin suuria, etteivät sanat tahdo riittää. Romaanissa tähän pyritään metaforisen, runollisen kielen avulla. Väitöskirjassa taas – johdannon sanoja lainaten – ”tavoitellaan erään tällaisen merkityksenannon hankkeen kuvausta.” Molempia kirjoja lukiessaan tuntee olevansa syvillä lähteillä.

Terhi Utriainen: Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus
naisista kuolevan vierellä. SKS 1999

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto