Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun kaikki sujuu toisin

Riitta Vaismaa, 16.3.2006
Tiina Pihlajamäki: Rant.ta.li s., Atena 2006

Tiina Pihlajamäki käy toisessakin romaanissaan rohkeasti kiinni vaikeaan aiheeseen. Kun palkittu esikoinen Siitä ei voi kertoa (Atena 2003) käsitteli Balkanin sodan kauhuja ja niistä selviämistä, uusi romaani Rant.ta.li on saanut aiheensa siitä, miten erilainen lapsi elää erilaista, ikään kuin muiden kanssa rinnakkaista elämää ja miten yhden perheenjäsenen poikkeavuus vaikuttaa koko perheeseen.

Pihlajamäki kirjoittaa kahden pojan tarinaa. Kymmenvuotias Jussi kertoo tapahtumista itse, viisivuotiaan Oskarin elämä avautuu äidin kuvaamana. Lopussa poikien tarinat kohtaavat. Vaikka tarinoiden yhteen sovittaminen ei suju aivan kitkatta, Pihlajamäen ratkaisu on kuitenkin romaanin henkilöille ja samalla lukijoille avartava, silmiä avaava, helpottavakin. Sosiaali- ja terveysalan termein kai voitaisiin sanoa, että lopussa poikien äidit saavat toisistaan vertaistukea. Diagnooseihin romaani ei päädy. On ilmiselvää, että on kyse paljon enemmästä kuin kerran vilahtavasta kolmesta kirjaimesta.

Poikien elämäntilanteissa on paljon yhteistä mutta myös paljon erilaista. Jussi saa elää ja selviytyä oudosta arjestaan liikaakin omin päin. Oskarin äiti puolestaan kantaa joka hermonsäittään myöten huolta pojastaan. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että poikien perheet edustavat eri sosiaaliluokkia. Pihlajamäki onnistuu kuitenkin välttämään asetelmallisuuden. Yhtymäkohtia on enemmän kuin eroavuuksia. Molemmat perheet ovat yllättävänkin suuressa määrin yhtä neuvottomia, yhtä kykenemättömiä ymmärtämään, mistä on kyse, yhtä pelokkaita ottaakseen selvää, yhtä haluttomia uskomaan, että kaikki ei ole kohdallaan. Arki vie voimat, kun kaikki on yhtä ranttalia.

Vaikka Oskarin äidillä on kykyä Jussin perhettä analyyttisempaan tarkasteluun, sen tuloksena on aivan yhtä suuri neuvottomuus, levottomuus, pelkokin. Kun äidit ovat päätyneet etelän lomalla yhteiselle lasilliselle, Jussin äiti toteaa toisaalta mutkattomasti mutta toisaalta ongelmaa paeten: ”Joillain vain täytyy olla omat soppakulhonsa.”

Jussin tarinassa äiti on loppua lukuun ottamatta melko lailla taustalla. Oskarin äiti puolestaan lähes elää poikansa puolesta. Jussin elämän paras ymmärtäjä ja lohdun suoja on 16-vuotias isosisko Anni, joka on koko Rant.ta.lin sympaattisin ja empaattisin hahmo. Isät ovat ongelmia molemmissa perheissä, mikä sitoo hyvin poikien tarinoita toisiinsa. Jussin isä on tuurijuoppo duunari, joka suuttuu pojalleen, samoin väliin tuloa yrittäville ”tantoille”. Oskarin insinööri-isä sulkee silmänsä koko ongelmalta eikä edes näe syytä selvittää, mistä on kyse.

Pihlajaniemi kuvaa koskettavasti sen, miten vaikea on hakea ja saada apua, kun ongelma ei ole jokapäiväisen tuttu kenellekään. Poikkeavuudet ilmaantuvat pikku hiljaa. Vaikka Oskarin äiti seuraa lapsensa kehitystä tarkkaan ja huomaa monia heikkoja ja vahvojakin signaaleita, hän yrittää uskotella itselleen, että lapset vain kehittyvät eri tahtiin ja ovat temperamentiltaan erilaisia. Oskarin opettaja-täti yrittää avata sisarensa silmiä, tosin valitettavasti tätä syyllistämällä: ”Ongelmalapsia ei oo olemassakaan. On vain ongelmavanhempia.”. Molemmista perheitä kangistaa pelko saada selville sellaista, mitä ei haluaisi tietää. Toivoa on niin kauan, kun ei ole oikeaa tietoa. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa; kyllä Rant.talissa lisää tietämättömyyskin.

Jussilla on hankalaa koulussa, Oskarin arki ei päiväkodissa suju. Muiden lasten kanssa eläminen ei suju. Pojat kiusaavat ja joutuvat kiusatuiksi. Jussi puhuu kirjakieltä, kaveeraa lähitienoon dokun kanssa, näkee monia arkielämän asioita oudosti ikään kuin ulkoapäin. Samalla hän näkee monta kertaa, miten usein ns. normaalissa elämässä ei keisarilla ole vaatteita.

Ympäröivä yhteiskunta on tyly niin pojille kuin heidän läheisilleenkin. Kun koulussa ja päiväkodissa järjestys on toinen kuin poikien mielessä, kitka on väistämätön. Koulu ja päiväkoti syyllistävät pojat ja perheet. Heidät koetaan vain ilkeinä ja huonosti kasvatettuina. Jussille ratkaisuksi sorvataan erityisluokka, vaikka hän tietää liikaa jo tavalliseenkin luokkaan verrattuna. Poika pitkästyy entisestään virikkeettömässä ympäristössä.

Pojat eivät ole tyhmiä. Erilaisia he sen sijaan ovat, eikä kavereita ei ole kummallakaan. Jussi ei halua käydä koulua, koska siellä opetetaan turhuuksia ja asioita, jotka hän jo tietää. Molemmat pojat ovat hyvin kiinnostuneita teknisistä asioita, mikä osaltaan saa Oskarin äidin ajattelevan lastaan ylilahjakkaana. Molemmat kirkuvat ja huutavat suoraa huutoa, jos asiat eivät mene mieltä myöden. Maltti loppuu hyvin vähästäkin, jos vaikkapa kastike ja perunat sekoittuvat lautasella tai jos kaikkea mahdollista ei pääse pesemään. Molempien poikien muisti toimii, sekin hämmentävästi normaalista poiketen. Vesi on molemmista pojista kiehtova elementti, ja se heitä romaanin lopputilanteissa yhdistää toisiinsa.

Rant.ta.li ei ole lohduton eikä toivoton. Se on monella tapaa jopa hauska. Se panee ajattelemaan, se koskettaa ja toivottavasti myös auttaa ymmärtämään, että kaikki eivät mahdu ns. normaalin raameihin. Tiina Pihlajamäki välttää hyvin opettavuuden ja tendenssimäisyyden sudenkuopat. Loppu on hyvällä tavalla kaikkia osapuolia armahtava, kun välittäminen ja rakkaus kuitenkin osoittautuvat kaikille parhaaksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto