Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kotona pimeän taivaan alla

Johanna Kähäri, 1.9.2008
Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas s., Teos 2008

Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas lähtee liikkeelle jännitysromaanin tavoin. Päähenkilö on palaamassa jostain, ei kerrota mistä. Hän ei muista juuri mitään – edes itsestään tai lapsuudestaan, puhumattakaan siitä, miltä hänen isänsä tai kotinsa näyttävät. Isän, kodin, myöhemmin äidin ja oman historian etsiminen kantavat tarinaa eteenpäin ja pitävät lukijaa otteessaan viime sivuille asti.

Aluksi päähenkilö tapaa vanhan heinäsirkkamaisen miehen, joka voisi olla hänen isänsä mutta ei kuitenkaan ole. Vanhus auttaa päähenkilöä löytämään kotiin. Isä ja veljet asuvat omituisessa onkalomaisessa talossa metsän keskellä. Ensimmäinen selkeästi fantasiaan viittaava aines esitellään kodin pihalla: kun ovi aukeaa, pihalle astuu yhdeksäntoista miestä, jotka esitellään päähenkilön veljiksi. Päähenkilöä kutsutaan siskoksi.

Miehillä tuntuu olevan koko ajan kiire. He työntävät ja kantavat edellään eläimiä kuin kokoaisivat Nooan arkkia. Osalla on mukanaan heinäpaaleja, ämpäreitä ja polttopuita. Auringon laskiessa, samanaikaisesti, veljet menevät sisään. Aamulla työ jatkuu.

Matkalla talolle on tavattu suhteellisen harvinainen muurahaislaji, ”formica excecta”, jota veljet ja isä muistuttavat kuin olisivat tämän pienen, mutta poikkeuksellisen aggressiivisen eläimen risteymiä. Isä paljastuu estottomasti poikiaan kurittavaksi tyranniksi. Asuinsija on hiljainen, huokaileva ja ruumiinomainen, kuin muurahaiskeko. Muutettuaan taloon myös sisko muuttuu vähitellen vaihtolämpöiseksi: ”Hengitän samassa tahdissa sen [talon] kanssa; vaihdan lämpötilaa sen mukaan, ovatko kivet, joille astun, lämpimiä vai kylmiä”.

Eräänä päivänä tyhjä taivas tuo mieleen Jonathan Swiftin tai Jyrki Vainosen kertomukset, kunnes se muuttuu dystopiaksi. Ilmenee, että nainen on palannut toisesta todellisuudesta tai tuhoutuneesta yhteiskunnasta, jota ovat kohdanneet luonnonkatastrofit ja lopulta ydinräjähdys. Myös kotitalossa eletään odottaen jotain määrittelemätöntä pahaa, jota vastaan varustaudutaan joka päivä.

Kirja koostuu scifin elementeistä. Päähenkilö on tyypillinen sankarihahmo: hän on ympäristöään kyvykkäämpi arvioimaan tekojaan ja ajatuksiaan ja hän selviää hengissä vastoinkäymisistä. Toinen todellisuus on jossain kaukana, eikä sinne ole pääsyä, mistä pitää huolen portinvartija, edellä esitelty vanhus. Hän pystyy siirtymään aikakausista ja tiloista toisiin. Vihreisiin pukeutunut vanhus muistuttaa Harry Potter -kirjojen Tylypahkan koulun turvallista, kaikkivoipaa ja sympaattista rehtoria, Dumbledorea. Taikoihin ei sentään ryhdytä, mutta esimerkiksi yksi veljistä kuolee, kun tämä haipuu ilmaan ja katoaa vähitellen olemattomiin. Kiinnostavaksi romaanin tekevät pienet, tunnistettavat havainnot ihmisluonteesta.

Aluksi päähenkilö-kertoja ei pysty erottamaan niin sanottua kotiaan metsän keskeltä, koska ei tiedä, mitä etsiä. Koti miljöönä ei ole tuttu ja turvallinen, vaan lukijaa kiehtovalla, päähenkilöä hämmentävällä tavalla outo. Kodin, muistojen ja identiteetin merkitys ihmiselle ja niiden vaikutus yksilöön asetetaan pohdittaviksi. Luoko ihminen itselleen onnellisen lapsuuden, vaikka realiteetit sotisivat sitä vastaan? Näkeekö läheisiään koskaan kunnolla, vai onko mukana aina omaa toiveajattelua? Onko mennyt tärkeää, ja kannattaako siihen palata?

”Kaksikymmentä vuotta pidin vanhempani luonani, puhuin heidän kanssaan monta kertaa päivässä. Näin heidät sänkyni vieressä ennen nukahtamista ja ensimmäiseksi aamulla. Kuulin heidät pääni sisällä – äitini hiljaisen, mutta kauniisti sointuvan äänen, isäni nopean puheenparren. Näin heidän kasvonsakin, vaikka ne olivat aina vähän varjossa; en saanut kunnolla tarkennettua katsettani niihin. Nyt olen kotona.”

Siskon katse tarkentuu romaanin loppua kohden, eikä ”nyt olen kotona” -lausetta ei voi ymmärtää kuin kauhun ryhdittämänä. Painajaistunnelma sävyttää koko romaania, eikä se ole huono asia.

Ihmislajin ensisijaisuus muihin lajeihin nähden kyseenalaistuu kyvyttömyytenä suojella ympäristöään. Ihmisen kuoleminen sukupuuttoon näytetään todellisena uhkana. Todellinen pimeys ei kuitenkaan ole myrkkypilviä, kaatosateita tai tyhjiä kaupunkeja. ”Pimeys syntyy teoista, sellaisten ihmisten teoista, jotka eivät enää jaksa katsella elämäänsä ulkopuolelta.”

Vaikka Raevaaran kerronta on esikoiskirjailijaksi todella ammattitaitoista, on asioita, jotka vielä häiritsevät. Paikoin verbin aikamuoto vaihtuu perusteetta preesensistä imperfektiin (esim. s. 22). Vaikka tällä haluttaisiin luoda vaihtelua tekstiin, tulos ei ole onnistunut vaan näyttää amatöörimäiseltä. Kulunutta ja dikotomista on isään ja mieheen liitetty väki- ja harvainvalta ja äitiin ja naiseen liitetty empatia ja lämpö. Jos halutaan vastustaa patriarkaalista järjestystä, miksi tehdä se näin osoittelevasti. Halutaanko kenties vain todeta asiain laita historialliselta kannalta?

Kerrontaa kannattelevat puolestaan hyvät ennakoivat unijaksot, jännitteen rakentaminen ja säilyttäminen, eleettömän oloinen ja sen tähden vaikuttava oma ääni. Eräänä päivänä tyhjä taivas tuskin on Tiina Raevaaran viimeinen sana.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto