Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Unohduksen kermakahvit

Virpi Alanen, 11.11.2009
Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla s., Ntamo 2009

Vanhainkotiteeman varaan rakennettu Kastelimme heitä runsaasti kahvilla on empaattisen yhteiskuntakriittisyytensä tähden yksi vuoden kiinnostavimpia esikoiskokoelmia. Kokoelma sai alkunsa, kun runoilija Timo Harju (s. 1980) suoritti siviilipalvelustaan vanhainkodissa. Harjun runot liikuttavat varmasti kaikkien vanhainkodeissa venyneiden tunteita, vaipumatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Harjun runot puhuvat vanhuudesta yksinkertaisesti, tärkeilemättä, moralisoimatta. ”Asuuko vanhainkodissa sinun kysymyksiäsi?” kysytään yhdessä runossa.

Toisin kuin historiatietoisuutta ja älykköimagoa tavoitteleva nykyruno usein, nämä runot eivät pyri selittämään ihmisyyden peruskysymyksiä historian, eurooppalaisen sivistyksen tai politiikan suuria kysymyksiä tyrkyttäen, vaan vievät lukijan vaivihkaa aivan tavallisten asioiden äärelle ja avaavat nuo suuret kysymykset arkiselta ja mitättömältä näyttävän todellisuuden kautta.

Se on kiehtovaa. Vähäeleisyydestään voimansa saavat runot pitäytyvät interiööreissä, vanhainkodin omassa laitoselämän mikrokosmoksessa, vähäpätöisiltä näyttävissä asioissa, jotka kuitenkin liittyvät aikalaisihmisyyden problematiikkaan mitä lujimmin.

Hoitotyön arkinen uurastus kirjoitetaan runoissa kauniisti auki. Vanhainkodin käyttöesineet nivoutuvat luonto- ja agraarikontekstiin, esimerkiksi runossa ”Osasto A5, lauantai”: ”Joka aamu hoitajat vetävät kumisaappaat jalkaan ja lähtevät / pimeään pimeään, pimeälle suolle, pimeällä suolla / Kun käkkyrämännyt ulvovat, lamppuna on vain vaippapaketti.”

Osastojen ja päivien mukainen otsikointi sitoo runot jo kokoelman alussa tiiviisti laitosmaailmaan niin, ettei tapahtumapaikan luonne jää epäselväksi. Näiden seinien sisään mahtuu paljon itkua ja ikävöintiä, muistuttaa jo kokoelman ensimmäinen runo, joka kertoo ulos karkaavista kyynelistä ja niiden perään rynnistävistä hoitajista.

Ihmiselle vanhenemisen myötä tapahtuva fyysinen ja henkinen muutos on monille kipeä asia ja siksi siitä usein vaietaan. Timo Harjun runot edustavat virkeää, yhteiskunnallista laajan lukijakunnan runoa parhaimmillaan. Ne osoittavat, että runouden ei tarvitse olla vaikeaa luettavaa, vaikka teemat syväluotaavat inhimillisen olemisen vaikeutta.

Kirja vedonnee etenkin vanhainkotimaailman kanssa henkilökohtaisesti tekemisiin joutuneiden tunteisiin. Harjun runojen kuvaaman maailman yleistunnelma on siltoja rakentava, yhteisöllinen. Vaikka vanhainkodin sisäinen maailma näyttäytyy runoissa välillä kaoottisena, sietämättömänä, pelottavanakin, vallitsee siellä silti välittämisen ja huolenpidon tila, jossa ”muserrutaan hetki yhdessä” ja jossa ”lähteminen on sitä että halataan / kuin murskaantuneet mustikat”.

Kokoelman kieli on pelkistettyä, sanasto arkista ja konkretiaan keskittyvää. Kielikuvat ovat yleistajuisia. Harjun runojen muodossa ei kokoelman kokeilevimmissa osissakaan ole mitään erityisen uutta, ja muoto jääkin kokoelman painavan sisällön rinnalla toissijaiseksi. Muodon korostamiseen ei nähdäkseni ole erityisesti pyrittykään, koska temaattinen merkityssisältö nousee selvästi kokoelman tärkeimmäksi painopisteeksi.

Kokoelman sisältämistä muotokokeiluista laajimmat ovat muistinmenetykseen tai muuhun sanattomuuteen viittaavia tyhjiä viivoja sisältävä osio sekä ”Laulusängyt”-osio, joka sisältää kansanlaulujen muunnelmia. Runojen muotovaihtelut piristävät kokoelman tekstikokonaisuutta, mutta laulumuunnelmat eivät tunnu yltävän sisällöllisesti kokoelman muiden runojen tasolle.

Lauluosion kohdalla jotain tuntui puuttuvan, enkä pitänyt lauluja kovin kiinnostavina. Ehkä lauluvariantit toimivat paremmin esitettyinä kuin luettuna tekstinä. Tai kenties niiden sanastoa ja rytmiikkaa olisi voinut muunnella enemmänkin.

”Itke ihan rauhassa. Minä lypsän kyllä ne lehmät”

Harju onnistuu tuomaan runoissaan esiin inhimillisen huolen ja hädän yleisyyden ja yksityisyyden samanaikaisesti. Runojen maailmasta avautuu myös välähdyksiä sukupolveen ja sukupuoleen liittyvistä kokemuksista. Erityisen paljon runoissa pohditaan mummoja, mieskuvan erittely jää vähemmälle huomiolle.

Kastelimme heitä runsaasti kahvilla antaa toivoa siitä, että vaietuista yleisistä arkikokemuksista syntyisi runoutta jatkossakin. Yhteiskuntakriittinen runous voi onnistuessaan antaa äänen ihmisille, joiden puheen virallinen poliittinen retoriikka vaientaa tai kaunistelee. Runous – toisin kuin tavanomainen poliittinen puhe – pystyy vaivatta myös käsittelemään ihmisten väliseen kanssakäymiseen luonnollisesti liittyviä tunteita.

Juuri siinä piileekin runouden ainutlaatuinen potentiaali. Se voi puhua samanaikaisesti sekä tunteista että yhteiskunnasta siten, että puhe on täysin luontevaa. Tällöin sitä ei myöskään tulkita niin helposti kulttuurisesti sukupuolistereotyypitettynä ”naispuheena” tai ”miespuheena”.

Harju kirjoittaa vanhuudesta kauniisti, vaan ei makeillen. Toisinaan hän hyvin kiinnostavasti rikkoo kauniit näyt äkillisellä iäkkään ihmisen ruumiillisuuteen liittyvällä seikalla. Runoissa sekoittuvat hienovireisesti vanhuuden rappioromanttiset, lyyriset kielikuvat, ”Mummu hiljaa hiutuvassa / villatakissa haipuvassa / […] tuudittaa lumihiutaleita hiuskehdossa / silmäkuopat lunta täynnä” ja rumanfyysiset, realistiset näyt: ”Sinulla oli niin roikkuva maha ja iho, pyllynposket / että peseminen oli ensimmäisellä kerralla vähän vaikeaa. / Rasvasimme Aqualan L:llä”.

Roikkuvamahaiset, dementoituneet, ruokaansa maiskuttavat, lattialle kaatuvat, vaippoja käyttävät vanhukset. Runo kuvaa aitoa, fyysistä vanhuutta, joka yhteiskunnassamme niin mieluusti suljettaisiin laitoksiin ja unohdettaisiin. ”Ympärilläsi kävelee ja kakkaa ihan oikeita ihmisiä”, havahtuu nuori runominä toteamaan.

Arjen logiikka fragmentoituu Harjun runoissa paikoin unen- tai harhakuvanomaisiin kuviin, mutta tavalla, jonka voi yhtä hyvin tulkita muistinsa menettäneen vanhuksen arkisen todellisuuden ja dementoituneen havaintomaailman kuviksi.

Ajoittaisesta nuoren miespuolisen runominän läsnäolosta huolimatta runojen tematiikka ei ole pelkästään nuoren miehen kokemukseen tai havaintoihin rajautunutta vaan hyvin yleisinhimillistä ja sukupolvia yhdistävää. Kaikki me vanhenemme, ja on hyvä, että yhteiskunnallisen puheen muodoista sentään runous pitää vanhojen ihmisten kohtaamista aidosti kiinnostavana aiheena.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto