Rautapääsky

Kaupunki tai kunta on ihmisen fyysistä lähiympäristöä. Se on myös sen tilan hallinnointiin ja palveluihin tarkoitettu organisaatio, jossa viime aikoina on tapahtunut paljon muutoksia. On säästetty, ajettu alas, yhtiöitetty ja yksityistetty. Palvelut hiipuvat ja työntekijät palavat loppuun. Monumentaaliset kulttuurirakennukset on rakennettu, mutta vähällä henkilökunnalla ne valaisevat vain säästöliekillä. Valta valuu virkamiehille. Kunnallisessa päätöksenteossa ja yleensä vallan tanssiaisissa demokraattisesti valitut valtuustot ovat pelkkiä ”narikanpitäjiä”. Kukaan ei edes tunnu tietävän kenen pillin mukaan tanssitaan.

Siinä todellisuus, joka herättää tavallisen kansalaisen ihmettelemään, missä valta luuraa. Irralliset skandaalit, oman dramaturgiansa kautta, osoittavat vallan kipupisteet, maan tavan. Tässä toimintaympäristö ja sen ainekset, mistä Timo Sandberg viidennessä romaanissaan sitoo paketin. Se on jonkinlainen näköisromaani kaupungista, jonka taloudenpito on lakkauttanut virkoja ja toimia, polttanut ihmisiä loppuun niin, että joki on ottanut hengen itseltään. Huhutaan, että nämä teot ovat johtuneet säästötoimista. Kaupungin johto huolestuu, koska tällaisten asioiden penkominen vaikuttaisi kaupungin imagoon sekä kyseenalaistaisi tarkkaan pohditun ja numeerisesti osoitetun budjettikehyksen.

Niinpä kaupunki päättää palkata konsultin, jonka tehtävänä on todistaa, ettei tapahtumilla ole mitään yhteyttä säästötoimiin. Tehtävään palkataan psykologi Rauno Kuula, joka on erotettu Psykologiliitosta. Hän oli käyttänyt kyseenalaisia soveltuvuustestejä aiemmassa vakituisessa paikassaan. Venyväksi oletettu moraali toimii tässä tapauksessa meriittinä. Sandbergilla ei näytä olevan kovin korkeata kuvaa konsulenteista, jos ei konsuleistakaan.

Kuula ei sulatakaan kaupungin antamaa sabluunia. Hän käy läpi eri hallinnonalojen pöytäkirjoja, joista hän näkee, miten on päätetty olla tekemättä milloin sitä ja milloin tätä. Sitä kutsutaan säästämiseksi. Säästötoimien konkreettiset seurausvaikutukset hän näkee käydessään päivittäin katsomassa isäänsä, joka on sairaalassa kuolemassa. Isään ja loppua edeltävään suhteen eheytymiseen liittynee myös Kuulan uusi tapa hahmottaa annettua tehtäväänsä. Se on kuin eräänlainen kunniavelka, joka lankeaa maksettavaksi. Isä on joutunut taistelemaan kaupungin suunnitelmia vastaan maa- ja kaavoituspolitiikan sektorilla tavallisena kaupunkilaisena. Tämä hallinnonala on kunnallispolitiikan ”kruunun jalokivien” hoitamista. Siinä rivikuntalainen saa vain velttoja lupauksia, kun kaikki on kaupan.

Kirja on näköisproosaa kunnallispolitiikasta. Miltei valokuvamaista ainakin musta-valkoisuudessaan. Kirjan alussa kirjailija muistuttaa, että jos joku henkilöistä tuntuu todelta, niin vian täytyy olla todellisuudessa. Tätä todellisuutta hän kuvaa. Henkilöhahmoilla ei ole syviä psykologisia ulottuvuuksia, ellei sellaisena pidä sitä, että vallanhalu tai –puute selittää monen reviiritietoisuuden. Kuulassa itsessään läikehtii kyynisyyden ja idealismin ristiaallokko. Hän edustaa donquijotemaista miehisyyttä. Henkilöt ovat ennemmin tyyppejä, joita kirjailija kuljettaa virastokankeassa hallinnossa. Lukija on turisti, joka ei välttämättä osaa vaatia syvempää tutustumista henkilöihin vaan tarkkailee vallan kuviointia.

Herää kysymys, kannattaako äänestää, jos valtuustot ovat näin vallattomia, pelkkiä narikanpitäjiä vallan tanssiaisissa. Tämä kysymys lienee myös Sandbergin suositus lukutavaksi?