Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aforistikon arjen oivalluksia

Maarit Halmesarka, 20.4.2005
Toivo Laakso: Kuin ensi kesä s., Otava 2004

Toivo Laakson (s. 1944) runokokoelma Kuin ensi kesä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti ”runoja ja vetäisyjä”. Aluksi kokoelma vaikuttaa pelkiltä vetäisyiltä, jopa hutaisuilta. Runoja ja tokaisuja lukiessa Laakson tyyli alkaa kuitenkin viehättää. Osa runoista ja vetäisyistä saa syvyytensä tai keveytensä juuri oikeassa suhteessa, vaikka jotkut tuntuvatkin kliseisiltä. Laakson kieli on riisuttu turhista koristeluista, se tavoittaa arkisen yksinkertaisesti suuria kokemuksia.

Toivo Laakso on pitkän linjan runoilija. Esikoisteos, runokokoelma, Epäkiitolliset näyt, ilmestyi vuonna 1966. Laakson tuotannossa on alusta pitäen erottunut aforistinen luonne. Uusin kokoelma omistaa yhden kokonaisen osaston aforismeille. Laakso on julkaissut 15 runokokoelman lisäksi myös novelleja ja proosamonologin. Edellinen runokokoelma Pihapiiri (2000) koostuu eroaan maalle sulattelemaan tulleen miehen monologeista. Yksin jääminen ja maailman pohtiminen nousevat teoksen kantaviksi teemoiksi. Samoja aiheita kehittelee myös Kuin ensi kesä. Maaseutu, halkopinot ja lammet ovat läsnä. Yksinolo on kuitenkin erilaista; enää ei ole kyse ainoastaan parisuhteen lopusta, vaan runoista aistii pois lähtemisen, jopa kuoleman. Samaan aikaan Kuin ensi kesä on kevyempi, leikittelevämpi kuin edeltäjänsä.

Runokokoelmassa Kuin ensi kesä on neljä osastoa, joista kolmannessa on aforistisia ja toteavia lausahduksia, ”vetäisyjä”. Osa lausahduksista on oivaltavia ja tuoreita. Ne tuntuvat olevan Laakson ominta tyyliä ja nousevat kokoelman antoisimmaksi osioksi. Jotkut aforismeista jäävät merkityksiltään latteiksi, vieraiksi tai liian alleviivaaviksi, esimerkiksi: ”Ihmiset haluavat laihtua, yritykset paisua”. Suurin osa kuitenkin vangitsee osuvasti runoilijan ajatuksia ja oivalluksia.

Muiden osastojen runot on asemoitu väljästi sivuille. Usein vain muutaman säkeen mittaiset ensimmäisen osaston runot saavat ympärilleen paljon tilaa, ja lukija saa aikaa nähdä yksinkertaisten ajatusten taakse. Laakso kuvaa tätä osuvasti: ”Kaikki viittaa siihen / että sanojen takana / on tilaa”. Runot ovat pikaisia kurkistuksia puhujansa ajatuksiin, mutta samalla ne opastavat katsomaan ympärilleen tarkasti, kaikessa rauhassa: ”Maailmaa pitää katsoa silmät selällään.”

Laakson runojen puhuja puolustaa tunnetta järkeä ja laskelmallisuutta vastaan. Kokoelman nimiruno paljastaa tämän verratessaan tunteita johonkin, ”joka ei pyri mitään edes todistamaan / rehottaa vain esiajalla / kuin ensi kesä”. Rationaalista todistelua Laakson runot juuri pakenevat; pehmeät arvot ja aistimukset ovat runojen ydin.

Runoilija, setä, veli ja taulumaalari

Kokoelman toisessa osastossa runoihin astuvat mukaan veli, setä ja taulumaalari. Nämä runot käsittelevät arkisempia asioita kuin pohdiskeleva ja aforistinen ensimmäinen osasto. Sedän hahmo liittyy kuolemaan ja vanhenemiseen, taulumaalarin voisi sen sijaan nähdä olevan jokin ylempi voima, ihmisiä enemmän tietävä olento.

Veljen rooli on suurin, ja runojen puhuja lainaa häntä usein. Veli on mukana myös kolmannen osan lyhyissä tokaisuissa: ”Millaista on olla melkein? Tällaista. Ja tällaista on / melkein aina, veli sanoo.” Veli on Laakson kokoelmassa realistisia toteamuksia laukova hahmo, eräänlainen runojen puhujan rationaalinen puoli: ”En toivo mitään, en usko mihinkään. Niin kauan kuin pidän sen mielessä, / olen vapaa, veli sanoo.”

Toivo Laakson teoksen viimeinen osasto on kokoelman haikein ja samalla myös romanttisin. Aforistisuus säilyy loppuun asti vallitsevana piirteenä ja ensimmäisessä osassa puhuteltu, menetetty rakkauden kohde, on taas runon puhujan ajatuksissa: ”Lämpösi jäi minuun / kun läksit // hitaasti haihtuu”.

Laakson runoissa näkyy pehmeyden lisäksi myös pieni vastustamisen kipinä. Kohtalon hyväksyminen ei siis väistämättä tarkoita tyytymistä muiden sanelemaan järjestykseen: ”Ne loivat liikkeen, asettuivat johtoon. Me luotiin oma liike, / kun ei haluttu olla johdettavia. Syntyi kaksi jonoa. / Sitten niitä tuli lisää. Meidän tunnuslauseemme on silti / paras: Ei minkään puolesta! Kaikkia vastaan!”

Runoista välittyy varttuneen ihmisen elämänkokemus ja tyyni, lähes deterministinen käsitys elämänkulusta. Ajoittain se näkyy kielen ja teemojen latteutena. Onnistuessaan Laakson runot kuitenkin näyttävät elämänkulun arkisen kauneuden ja vääjäämättömyyden: ”Astumme tyhjään / siinä onnistumatta / paeten kohti / sitä ainoaa varmaa asiaa / että jotenkin kaikki ratkeaa”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto