Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Yksinäisen sosialistin nuoruus

Tuomo Karhu, 17.7.2003
Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa s., WSOY 2002

Kotkalainen Toivo Pekkanen (1902–1957) oli Suomen kirjallisuuden ensimmäinen työläiskirjailija, joka kykeni kirjoillaan ylittämään luokkarajat. Hän aloitti novellistina vuonna 1927 ilmestyneellä kokoelmalla Rautaiset kädet. Hänen ensimmäinen romaaninsa Tientekijät julkaistiin 1930. Pekkasen läpimurroksi muodostui kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt toinen romaani Tehtaan varjossa.

Tehtaan varjossa kertoo Toivo Pekkasen alter egoksikin sanotun työläisnuorukaisen Samuel Oinon kehitystarinan. Totiseen ja kulmikkaaseen tyyliinsä Pekkanen käy läpi vaiheen, joka alkaa siitä, mihin myöhäiskauden mestariteos Lapsuuteni (1953) päättyy, Matti Mäkelän Pekkas-elämäkertaa Leveäharteinen ajattelija (2002) lainaten: ’Isä on kuollut, perhe on siirtynyt pohjalle, köyhälistöstä kurjalistoon, ihmisiksi, jotka ’eivät vaatineet… vaan anoivat, mikä on aivan eri juttu’’.

Perheen vanhimpana lapsena Samuel joutuu astumaan isänsä saappaisiin ja lähtemään tehtaalle töihin. Muuten perheen pienimmät vietäisiin lastenkotiin ja perhe hajoaisi.

Nousukauden kuvaus ja yksilön kehitystarina

Pekkasen kitsastelematta kuvaamien vaikeuksien kautta Samuelin onnistuu vähä vähältä hinata perheensä yhteiskunnan pohjamudista ’kunnolliseen työväenluokkaan’. Kuten Mäkelä elämäkerrassaan toteaa, kokonaisuus on ’nousukauden kuvaus’. Mutta samalla ja ehkä vielä enemmän teos on yhden ihmisen hyvinkin individualistinen ja sellaisena ajaton tarina, Samuelin matka yhtäältä takaisin yhteiskunnan jäseneksi ja toisaalta kirja kirjalta ja kolhu kolhulta yhä etäämmäs muista ihmisistä. Tuolle kehitystarinalle teoksen alkuperäinen nimi ’Samuel Oinon nuoruus’ olisi ollut sopivampi kuin Tehtaan varjossa.

Teos jakautuu lukuihin Prologi, Orvot, Eemil, Pekka Valve, Elsa, Eliisa ja Äiti. Jo otsikoista voi päätellä jotain Pekkasen kömpelöhköstä tavasta rakentaa romaania. Samuelin ihmissuhteesta toiseen töksähtelevän nuoruuden voi kiteyttää vaikkapa niin, että Samuel 1) orpoutuu eli menettää isänsä, 2) ystävystyy ikätoverinsa Eemilin kanssa, 3) valveutuu tai ainakin yrittää valveutua poliittisesti Pekka Valveen (sic) opastamana, 4) solmii tai ainakin yrittää solmia ensimmäisen vakavan naissuhteensa herraskaisemmasta kodista tulevan Elsan kanssa, 5) maistelee kiellettyä hedelmää työkaverinsa vaimon Eliisan kanssa ja 6) saattaa hautaan elämänsä tärkeimmän, mutta lopulta kaikkien muiden tavoin vieraaksi jäävän äitinsä.

Ja kaiken aikaa on päivänselvää, ettei Samuel kuulu mihinkään. Kuten Pekkanen laittaa Pekka Valveen vääntämään rautalangasta: ’Sinä olet kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten yhteiseen rakennukseen, sinä et ole porvari, etkä myöskään sosialisti. Sinussa on myhkyrä tännepäin ja toinen tuonnepäin. Jos sinä olisit niin suuri tiili, että sinusta yksin tulisi jotakin, en puhuisi mitään, mutta sitähän sinä et ole. Ja nyt sinä olet vain muurarien tiellä.’ Samalla tavalla mihinkään kuulumaton ja hankala tapaus oli Toivo Pekkanen kirjailijana – kunnes hänen kaltaisistaan mihinkään sopimattomista tiilistä muodostui Suomen suurin puolue.

Toivo Pekkasen näköinen Samuel Oino

Teosta ei ole aivan syyttä pidetty omaelämäkerrallisena, vaikka tarina ei yksityiskohdissaan seuraakaan uskollisesti Pekkasen nuoruuden vaiheita. Yksi silmiinpistävä ero löytyy heti teoksen alkuasetelmista: siinä missä Samuel Oinon isä oli punavanki ja sisällissodan uhri, Pekkasen isä oli sisällissodan aikaan sairas ja – Matti Mäkelää lainaten – ’suhtautui jyrkän kielteisesti ajatukseen Pekkasen liittymisestä punaisiin’. Tuomalla sisällissodan tällä tavalla tykö Pekkanen syventää kuilua paremmin ja huonommin toimeen tulevien välillä.

Pääpiirteissään Tehtaan varjossa joka tapauksessa noudattelee Pekkasen todellisen elämän vaiheita; varsinkin Samuelin sosiaalisesti ja muutenkin kömpelössä henkilössä on vaikea olla näkemättä Pekkasen piirteitä. Semminkin, kun kirjailija on hahmottanut Samuel Oinon näköisen pojan myös omaelämäkerrallisessa teoksessaan Lapsuuteni.

Yhtymäkohtia kirjailijan elämään on helppo löytää muitakin: niin epämuodikasta kuin biografistinen tutkimus on viimeisimmät vuosikymmenet ollutkin, Matti Mäkelä kaivelee turhia ujostelemattomaan tapaansa esikuvia romaanin henkilöille. Teoksen poliittisesti aktiivisimmalle henkilölle Pekka Valveelle Mäkelä nimeää kaksikin ’mallia’: Pekkasen serkun August Pekkasen sekä työläiskirjailijan ja intellektuellin Aku Rautalan, joka ’tuomittiin poliittisesta toiminnasta vankilaan kuten romaanin Pekka Valvekin’.

Mainittakoon, että juuri samainen Aku Rautala innoitti Hannu Salaman kirjoittamaan dekkareitaan Aki Rautala -salanimellä.

’Minä en jaksa uskoa vallankumoukseen’

Helposti paikantuvia ulkoisia yhtymäkohtia olennaisempaa lienee se töin ja tuskin aisoissa pysyvä katkeruus, jota sekä Samuel Oino että ilmeisesti myös Toivo Pekkanen tunsivat. Pekkasen virkamiesmäisen asiallinen ja silti paatoksellinen kerronta on vavisuttavimmillaan juuri pureutuessaan ihmislajin viheliäisyyteen. ’Puhe tasa-arvoisuudesta on vain unelma, sillä eriarvoisuus kuuluu itse inhimilliseen luontoon’, Pekkanen muun muassa muotoilee biologista nihilismiään.

Matti Mäkelä kiinnittää elämäkerrassaan erityistä huomiota Samuelin työpaikallaan kokemaan kiusantekoon: ’Hän on klassinen työpaikkakiusattu, jolle tehdään kaikenlaista jäynää. Työkaverit ripustavat hänelle ’hännän’, trasselitukon rautalangalla työtakin helmaan kiinni. Vaikka Samuelia varoitetaan etukäteen siitä, ettei kiusaajille saa antaa valtaa, Samuel ei sosiaalisesti kömpelönä osaa vastata nokkimajärjestyksen testaajille, muuten kuin väkivaltaisella purkauksella. Hän hautoo itsemurhaa ja alkaa vihata ihmisiä, korostettakoon, ihmisiä yleensä.’

Tehtaan varjossa -romaanista on turha hakea ironiaa tai huumoria. Siinä sen sijaan on oma vitsinsä, että Pekkanen kohosi kuolemansa jälkeen sosiaalidemokraattien ykköslemmikiksi. Pekkasen sosialismin viitekehykseen istuttamassa individualistissa eli Samuel Oinossa voikin kirkkaana nähdä 2000-luvun ajat sitten uskonsa menettäneen mutta yhtä kaikki aatteensa ulkoisista tunnuksista – eli lähinnä fraaseista – kiinni pitävän sosiaalidemokraatin.

Solisaliratin joka Toivo Pekkasen ja Samuel Oinon saavuttamasta suosiosta päätellen ajatellee jotakuinkin näin:’Mutta, sanoo Samuel epäröiden, – minä en jaksa uskoa vallankumoukseen. Tarkoitan: mitä hyvää voisi syntyä näistä ihmisistä? Tunnetko sinä ollenkaan ihmisiä, eikö jokainen täällä polje ja ryöstä toisiaan, panettele ja solvaa vain saadakseen hiukan enemmän joka päiväistä leipää, josta jo nykyään voisi kirjoittaa aika pitkän luettelon? Voivatko nämä luoda mitään parempaa kuin nyt on? Katso jo pikkulapsia, anna jollekin tuollaiselle kakaralle jotakin, niin se heti tietää, että se on hänen, eikä luovuta sitä kenellekään, vaikka se hänelle itselleen olisi aivan tarpeeton. Ja suureksi tultuaan tämä kakara kerää omaisuutta jo lasten-lasten-lapsiaankin varten, jos hän vain siihen kykenee. Se on veressä, näetkös.’

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto