Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tekniikan Maailma, Suosikki ja Ratto

Arto Vaahtokari, 3.2.2015
Tommi Liimatta: Jeppis 498 s., Like 2014

Taiteen monitoimimies Tommi Liimatan uusin teos on oikeastaan melkoinen järkäle. Viiteensataan sivuun mahtuu pietarsaarelaisen pojan elämän kuvaus elokuusta 1983 toukokuuhun 1987 – eikä siihen sitten muuta mahdukaan. Kirja alkaa, kun päähenkilö Tommi aloittaa koulun ensiluokkalaisena. Päätösluvussa puolestaan eletään päivää 31.5.1987, ja neljä luokkaa peruskoulua on käyty.

Kirjan aihe on siis kouluikäinen poika, ja sen teema on yksinkertaisesti sanottuna pojan kehittyminen, sillä sitä tässä kirjassa koko ajan kuvataan. Päähenkilön elämän päärakenteita ovat koti ja vanhemmat, koulu, leikit ja harrastukset. Vaikka aihe on yksinkertainen, väheksyä sitä ei juuri kannata, sillä puolet maailman ihmisistä kautta aikain on joskus ollut poikia.

Miten hahmottaa kirjallisuuden poikakuvauksia?

Kenneth Kidd typologisoi kirjassaan Making American Boys (2005) kirjallisuuden poikadiskurssin kahteen pääkategoriaan: poikapedagogiikkaan (boyology) ja villipoikakertomuksiin (feral tale). Poikapedagogiset kertomukset viittaavat keskiluokkaisen luonteen kasvattamiseen. Kuuluisimpia villipoikahahmoja ovat puolestaan esimerkiksi Tarzan ja Viidakkopoika. Myös William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra liikkuu villipoikakertomuksen genressä. Nämä kaksi poikadiskurssia limittyvät lukuisissa kuvauksissa, joissa pojista tehdään yhteiskuntakelpoisia – monet suomalaisetkin poikakirjat, niin vanhemmat kuin uudemmatkin, ovat juuri tuollaisia. Kiddin mukaan vuosituhannen vaihteessa sosiaalinen konservatismi on tosin alkanut mystifioida ja puolustaa uudelleen poikien villejä ominaisuuksia biokemikaalisten ja kvasilääketieteellisten väitteiden avulla: testosteroni ei ole hoivaamiseen tähtäävä hormoni, vaan se tahtoo ennen kaikkea seksiä. Pojat ovat poikia!

Testosteroni ei ole hoivaamiseen tähtäävä hormoni, vaan se tahtoo ennen kaikkea seksiä.

Kiddiläisessä katsannossa Jeppis sijoittuu ilman muuta poikapedagogiseen diskurssiin, sillä päähenkilö kehittyy ydinperheessä ja kasvaa keskiluokkaisuuteen. Ei tosin ongelmitta, mutta kuitenkin, sillä pojan elämän peruspilarit ohjaavat kehittymistä pedagogiseen suuntaan. Vaikka päähenkilö haaveileekin amerikkalaisesta hevimusiikista ja on siinä mielessä hieman kapinallinen omaan maaseutukaupunkilaiseen miljööseensä nähden, hän palaa lopulta kiltisti perheensä yhteyteen, tottelee vanhempiaan ja on kunnollinen. Villipoika kyllä vierailee Liimatankin päähenkilön luona, mutta tulee silti kerta kerralta kesytetyksi. Tommin villipoikaminä tulee esiin ennen kaikkea hänen mielikuvituksessaan, mutta näyttäytyy välillä todellisuudessakin:

”Olisipa minullakin tiikeri. Se tottelisi ja puolustaisi minua aina. Kun tulisin tiikerin kanssa kouluun, kaikki kunnioittaisivat ja pelkäisivät minua. Käskisin tiikerin näykkäistä Hannun kädestä, niin vähän ettei tulisi verta, mutta housuun tulisi kakat.” (s. 88)

”Ajoimme Napapiirille ja kävimme Rovaniemen lentokentällä kuuntelemassa Concordejen jylinää.

—     Sieltä niitä rittituristeja tullee, Mami huusi.

Suihkukoneiden kaikentäyttävä melu aiheutti voimakkaan munanseisonnan.” (s. 282)

”Kati ehti nähdä monnin suun ja minä hänen syyttämättömän hymynsä, mutta tempauksen näki joku toinenkin tyttö ja paha kyllä Pudel, joka sävähti ja saman tien ryntäsi käytävälle huutamaan: Tommi näytti munaa luokassa! Tyhymä jätkä venytteli munaa! Tungin pelin piiloon ja mahaan jysähti vaikea kimpale. Kaikki oli tapahtunut hetkessä. Tämä oli ollut erittäin huono temppu.” (s. 340)

Patriarkaatin poikahahmon murtumista

Kirjallisuudessa esitettyjä poikahahmoja voi järjestää myös dikotomiaan vanhanliitonpoika – mammanpoika (old age boy, mommy’s boy), kuten tekee esimerkiksi John Stevens toimittamassaan lastenkirjallisuutta käsittelevässä teoksessa Ways of Being Male (2002). Vanhanliitonpoika on aggressiivinen, riiviömäinen, itsetietoinen ja fyysisesti kunnioitusta herättävä. Mammanpoika on tämän vastakohta, hemmoteltu ja etuoikeutettu, vanhempiensa ja erityisesti äidin muokkaama kullannuppu. Nämä kaksi ääripäätä muodostavat miehekäs-epämiehekäs-asteikon (ja myös asteikon maskuliininen-epämaskuliinen). Tätä dikotomiaa murtamassa on uudenajanpoika (new age boy), joka on erilainen kummankin muun pojan kanssa ja tuo luokitteluun kolmannen ulottuvuuden. Tällainen poikahahmo kuvataan yleensä jotenkin erilaiseksi tai ulkopuoliseksi, kiinnostuneeksi lukemisesta ja kirjoittamisesta, toisia huomioivaksi ja moraalisesti voimakkaaksi tehden hänet rohkeaksi, vaikkakin toisella tavalla kuin mitä on perinteisen vanhanliitonpojan maskuliininen rohkeus.

Tällainen uudenajanpoika on Jeppiksen Tommikin. Hän muun muassa tekee omaa lehteä, käyttää kirjoituskonetta, suunnittelee omia mielikuvituskarttoja ja aloittaa musiikkiluokan. Liimatta kuvaa tarkasti erityisesti päähenkilön musiikillista kehitystä kohti hevidiggariutta. Kirjan alussa hän pitää Marionista, Abbasta ja muusta europopista, mutta musiikkimaku alkaa muuttua pojan kasvaessa. Kiss ja Juice tulevat uusiksi suosikeiksi, ja heidän mukanaan musiikkiin alkaa liittyä tiedostettuja ulkomusiikillisia elementtejä. Tällainen on esimerkiksi se, miten Kiss-yhtyeen jäsenet pukeutuvat ja meikkaavat. Lisäksi biisien eroottiset sanoitukset luovat mieltä kiihottavat ulottuvuuden. Päähenkilö pohdiskelee esimerkiksi Kissin biisiä ”Likidap” (oik. Lick It Up), jonka nimen päähenkilön kaveri oli kääntänyt muotoon ”nuole se ylös”. Tommin johtopäätös tämän biisin sanomasta on, ettei oman pippelin näyttämisessä voi olla mitään pahaa – osoittautuu myöhemmin, että johtopäätös oli kuitenkin vähän väärä.

Tavallisen pojan elämää

Päähenkilöllä on myös perinteisempiä maskuliinisia piirteitä. Hän on esimerkiksi kiinnostunut autoista ja äänentoistolaitteista. Kodin lähellä on metsätilkku, jossa voi seikkailla ja johon voi rakentaa majan ja lumilinnan. Päähenkilö Tommi lukee Tekniikan Maailmasta erityisesti kaikki testit ja opettelee teknisiin laitteisiin ja tuotteisiin liittyvää sanastoa, jotta olisi vakuuttava kaveripiirissä. Pojan maailmaan liittyy myös mielikuvitusmaailma, joka saa lisäsisältöä tekniikasta.

”Koulun päätypihassa oli neljä rengaskeinua. Ne oli sattumalta ripustettu paremmuusjärjestykseen. Etummainen oli Rolls-Royce Silver Shadow ja huonoin Fiat 600. Välimmäiset olivat Mercedes-Benz W116 ja Volkswagen 1600.” (s. 13-14)

Liimatta kuvaa mielenkiintoisesti myös Tommin kielen kehitystä. Koulua aloittava päähenkilö käyttää paljon kirjakieltä, jota on oppinut kirjoja lukemalla jo ennen kouluikää. Hän muun muassa ostaa Anni Polvan teoksen tavaratalon leluosaston tarjouslaatikosta. Kielenkäyttö muuttuu vähitellen kavereiden mallin vaikutuksesta, ja Tommi alkaa vaihtaa kielen koodia jopa kesken kaiken tilanteeseen ja viiteryhmään sopivammaksi.

”Äidinkieli, englanti, musiikki ja kuvaamataito 9. Sanoisin Kivekselle että liikasta tuli kypä – seiska oli onneton arvosana Wilkinson-tallin jäsenelle, pitäähän krossitaiturilla sujua lentis ja telineet siinä missä A4-temppukin.” (s. 348)

Yksityiskohdissa viipyilevä tyyli

Liimatan tyyli kirjoittaa on tässä teoksessa tarkka, välillä suorastaan päätalomainen kaikessa yksityiskohtaisuudessaan. Tätä pohtiessani löysin otteen Alex Matsonin Aamulehdessä julkaistusta arvostelusta Kalle Päätalon esikoisteoksesta Ihmisiä telineillä (1958): ”Tyyli on seikkaperäistä, mutta en sanoisi sitä liian seikkaperäiseksi Päätalon kuvatessa rakentamista, koska hän tällöin nojaa asiantuntemukseensa ja puhuu asiaa. Harmittavaksi tuo yksityiskohtia lateleva tyyli muuttuu vasta kuvauksen siirtyessä ammattiasioista elämään yleensä, jolloin perinpohjaisuus saattaa jopa vaarantaa uskottavuuden, jota se arvattavasti on tarkoitettu edistämään.”

Kirjan taidokkaimpiin kuvauksiin kuuluu kouluikäisen pojan pään sisäisen puheen esittäminen.

Voin kyllä monin paikoin yhtyä tähän arvioon Jeppiksenkin osalta. Kirjan alkupuolella yksityiskohtaisuus vielä viehättää, mutta toistuessaan siihen alkaa kyllästyä, sillä esimerkiksi perinpohjaiset biisiselostukset eivät vie tarinaa eteenpäin. Jotkin yksityiskohdat ovat silti suorastaan herkullisia, koska ne nostavat unohduksesta tietoisuuteen 1980-luvun suomalaisen yhteiskunnan mikrohistoriaa: Eija Sinikka, Merja Rantamäki, Demis Roussos, Polski Fiat, Talbot, Tunturi Vip, Suki Suki, Ratto, Lauantaitanssit, Spede-Show, Maxell-C-120. Silti olisin toivonut teokselta rapsakkaampaa juonen kuljettamista. Kirjan taidokkaimpiin kuvauksiin taas kuuluu kouluikäisen pojan pään sisäisen puheen esittäminen. Se liittyy usein mielikuvitusleikkien selostamiseen keksittyine paikkoineen ja henkilöhahmoineen.

Suomalaisen hevidiggauksen alkulähteillä

Kulttuurihistoriallisesti Liimatan teos on siinä mielessä tärkeä, että se kuvaa lähihistoriaa niin tarkasti, yksityiskohdilla herkutellen. Teos kuvaa mallikkaasti kouluikäisen pojan elämää, eikä se välttele liiaksi tabuaiheita. Latenttihan tuon ikäisen lapsen kehitysvaihe toki onkin, ja kirjan kertomus kaiken lisäksi päättyy ennen esipuberteettivaiheen alkua. Päähenkilöstä kasvaa kirjan loppua kohden muusikonalku ja hevidiggari. Musiikkimaun syntymisen syitä ei eksplikoida, mutta joitain viitteitä teksti silti sisältää, kuten seuraava näyte osoittaa. Tulkinta jää toki lukijalle.

”Vau, Gene syöksi tulta. Alkuperäinen kokoonpano käveli kohti ja keskellä suurentui Hotter Than Hellin kansi. Hiuspilven takaa ilmestyi Paulin naama. Peetter riehui kaltereiden takana. KISS istui pukuhuoneessa ja lentokoneessa, meni peräkkäin limusiiniin. Rajua keikkakuvaa. Ilkeä ääni selosti: ”KISS, THE DEMONS OF ROCK.”

Kaikki oli ohi liian nopeasti. Se oli Hotter Than Hellin TV-mainos. Pyysin uudestaan, ja Tom pani. Pyykki nousi ja köpötti hankalasti vessaan. Jatkoimme ensimmäisen VHS:n katsomista.” (s. 197)

Kirjan kansi ansaitsee mielestäni maininnan arvostelussa kuin arvostelussa. Niin todella nytkin, sen verran ensiluokkainen kansi on kyseessä. Erityisesti etu- ja takasisäkansien käyttö on mainiota. Aidolta näyttävä krossiradan suunnitelma varsinkin on hieno. Etukannen kuvavalintakin 80-lukulaisen taskulaskimen mieleen tuovine kirjasimineen on kerta kaikkiaan oivallinen. Valitettavasti kannen suunnittelijan nimeä ei ole mainittu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto