Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Absurdismia banaalista arkipäivästä

Juri Nummelin, 28.8.2016
Tony Laine: Mustaa metallia ja muuta sirkutusta 140 s., Kirjokansi 2015

Absurdismi on tullut jäädäkseen suomalaiseen kirjallisuuteen, vaikka pitkään sitä ei harjoitettu kuin kirjallisen kentän sumuisissa marginaaleissa. Niihin saattaa jäädä myös osittain ilman syytään kangasalalaisen Tony Laineen esikoisnovellikokoelma Mustaa metallia ja muuta sirkutusta. Se on pienen, melko vastikään toimintansa aloittaneen kustantamon Kirjokannen julkaisu eikä todennäköisesti saa kovin laajaa ja näkyvää jakelua.

Runous ei ole toiminnassa, vaan siellä missä toiminta pysähtyy.

Lyhyt ja nopeasti luettava kirja sisältää reilu kaksikymmentä novellia ja mininovellia. Tiiveimmät ovat sivun tai puolentoista mittaisia ja sivut ovat harvaan ladottuja. Tarinoissa maailma on jo kliseistä kuvailua käyttääkseni paikoiltaan nyrjähtänyt, outo ja epätodellinen samaan aikaan, kun siinä on myös kiusallista tuttuutta. Laine kuvailee kaikkein arkipäiväisimpiä asioita: rokkari, työkalu, bussi, kaupat, sarjakuvat, yleensäkin populaarikulttuuri.

Mistään perusrealismista ei kuitenkaan ole kyse. Laine kuuluu siihen koulukuntaan, josta Milan Kundera kirjoitti Romaanin taiteessaan: runous ei ole toiminnassa, vaan siellä missä toiminta pysähtyy. Laurence Sterneen ja Denis Diderot’hon liittyvä luonnehdinta sopii myös Laineeseen. Novellit alkavat jostain tavallisesta tilanteesta, mutta lähtevät välittömästi johonkin toiseen suuntaan ehkä koskaan palaamatta alkuperäiseen tilanteeseen.

Hyvä esimerkki on ”Loma paratiisissa”. Sen alussa minäkertoja kuvailee lomapaikkaansa melkein matkailumainosmaisesti ja haaveilee, mitä kaikkea ehtii lomallaan tehdä (”erityisesti odotan vesihiihtoa kristallinkirkkaassa turkoosinvärisessä meressä!”). Kertoja joutuu kuitenkin taksikuskin ja tämän kanssa kimpassa olevien rikollisten huijaamaksi, minkä jälkeen seurataan kiusallista keskustelua hänen ja naispoliisin välillä. Lopussa pääosaan nousevat naispoliisin kertojalta nappaamat tupakat. Lomaan asti ei päästä koskaan, rosvoja ei saada kiinni ja tupakka-askikin jää naispoliisin rintataskuun. En polta, sanoo poliisi, ja kertoja pohtii, että saattaisi jopa uskoa väitteen. Ja juttu loppuu.

Absurdius ja mielipuolisuus tavoittavat paikoitellen jotain olennaista ihmisenä olemisesta.

Vastaavia juttuja on Mustassa metallissa useita. Monessa kertojanääni on hengästynyt, kaikkea mahdollista lukijan eteen työntävä assosiaatiokone, mutta samalla tekstit voi kuvitella livenä luettaviksi, kuin jonkinlaiseksi mielipuoliseksi stand up -esitykseksi. Absurdius ja mielipuolisuus tavoittavat paikoitellen jotain olennaista ihmisenä olemisesta.

Jotkut novellit perustuvat kuitenkin liikaa loppukäänteen varaan. Tällainen on ”Tyttö ja aarre”, joka tosin muistuttaa vaikkapa Mikko Rimmisen romaaneja: henkilöt puhuvat kielellä, joka on heille mahdollisimman epätodennäköistä tai epäuskottavaa. Loppukäänne kuitenkin muuttaa tarinan melkein pelkäksi vitsiksi. Paljon Laine ei tunnu saavan irti myöskään populaarikulttuurista: ”Modesty Blaise vs. Tex Willer” on ilmeisesti parodia sarjakuvaan liittyvistä nettikeskusteluista, joissa fanipojat vertailevat suosikkejaan ilman konkreettista sisältöä, mutta banaalin aiheen parodia saisi olla paljon villimpää.

Rajumpaa oli meno Laineen toisessa runokokoelmassa Vulgaari parveketervehdys (ntamo 2013), jonka proosarunomaiset pätkät paikoitellen muistuttavatkin uuden teoksen tekstejä. Vastaavia oli jo Laineen esikoiskokoelmassa Mäyräkoirakulkuetta odotellessa (Kaarinan kaupunki 2009). Ehkä Lainetta on proosamuotoon siirtyminen kahlinnut, uuden kirjan sivuilta tuntuu huokuvan tietty varovaisuus.

Kirjan sivuilta tuntuu huokuvan tietty varovaisuus.

Paikoitellen Mustassa metallissa on kyse jostain muustakin kuin vain banaalista. Kirjan mieleenjäävimpiä tarinoita on ”Kuningas”, kolmelle sivulle levittyvä juttu kuninkaasta, joka tarjoaa minäkertojalle lahjaa. Laine ei maalaa tarinan taustalle minkäänlaista taustaa, ei historiallista eikä yhteiskunnallista, mutta salaperäinen tunnelma tenhoaa. ”Kuninkaassa” tullaan lähelle vanhojen taidesatujen mystistä maailmaa. Samanlaista surrealismia on myös ”Nainen on nineteen” -tarinan lopussa, mutta siinä Laine taas alleviivaa liikaa kerronnan ironiaa. Sen voi tosin nähdä myös yritykseksi horjuttaa lukijan uskoa tulkintaansa Laineen pyrkimyksistä.

Se onkin Tony Laineen novellikokoelman tärkein anti. Mustaa metallia ja mustaa sirkutusta ei ehkä sisällä suurta kirjallisuutta, mutta ainakin se pyristelee vastaan lukijan pyrkimyksiä saada siitä otetta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto